Keskiviikkona tämä viikko alkoi mennä aika sulavaa vauhtia alamäkeen. Sillä kun osa työkavereistasi ovat joko tyyppiä ”minähän en mene kipeänä kotiin, en jaksa olla siellä paikoillani” tai ”en minä nyt niin kipeä ole, kyllä mä kestän olla töissä kuumeessa”, voi laskea vähän elämänmatikkaa ja päätellä, että kyllä se uhrautuvaisuus/typeryys jonkun nilkkaan kosahtaa.

Toisin sanoen, makasin keskiviikosta viikonloppuun kuumehoureissa kotona. Enkä todellakaan mennyt töihin, koska töihin on tyhmää mennä kipeänä. Kyllä minä keksin muitakin tapoja olla marttyyri.

Saatte nyt nauttia kännykkäräpsyistä, koska enempään aktiivisuuteen en oikein kyennyt, vaikka omaksi yllätyksekseni, jouduin olemaan yllättävän sosiaalinen, vaikka fyysinen olotilani oli sitä tohvelieläimen luokkaa.

Torstain kunniaksi raahauduin heti aamusta lääkäriin ja peilistä morjensti parin tunnin yöunien jäljiltä aika hyvin kerrostuneet silmäpussit. Kamera vielä ystävällisesti pehmentää niitä, joten jos törmäsitte minuun livenä, olen kovin pahoillani. Lisäksi minulla tässä kuvassa on jo meikkiä. Olin niin narkkarin näköinen, etten kehdannut lähetä ulos ilman.

Mutta huolimatta siitä, että kuumeessa olo oli aika tainnuttavaa, en voi kieltää, ettenkö olisi edes vähäsen nauttinut kolmen päivän sairaslomasta ja siitä, että ei vain voi tehdä mitään kovin aktiivista.

Sain ryypätä taas ikilemppariani Finrexiniä henkeni edestä. Sain syödä juustonaksuja, kun mikään muu ei muka maistunut. Sain katsoa ihan järkyttävän paljon surkeaa TV:tä. Sain marista kurjuuttani ja kerjätä säälipisteitä poikaystävältäni ihan luvan kanssa. Sain näyttää niin käsittämättömän rumalta useamman päivän. Se on kuin joku puhdistautumisriitti.

Mutta tiedättekö, kipeänä on tavallaan tosi kiva olla. Minulle kannettiin kylmää vesimelonia yöllä sänkyyn, kun oli niin kurja olla ja sain katsoa läppäriltä Muumeja kunnes nukahdin pehmolelu kainalossa.

Ai, miten niin taannuin kolmeksi päiväksi? Pitäähän välillä käydä ihan pohjamudissa omissa oloissaan, että jaksaa taas muutaman kuukauden olla suht asiallinen ja reipas ihmisten ilmoilla.

Pakko kyllä korostaa, etten nyt ihan vain dramaattisena valittanut koko loppuviikkoa putkeen. Tänä viikonloppuna poikaystäväni sisarukset olivat vieraana useamman yön ja yritin skarpata emäntänä niin paljon kuin jaksoin.

Hassua kyllä. Yleensä hermostun – silloin harvoin kun oikeasti hermostun – siitä, että kotiani pidetään välillä hotellina. En pidä siitä, että tänne tullaan ilmoittamatta tai lyhyellä varoitusajalla. Kerran kaksi ystävääni laittoivat vain viestin puhelimeen, että ”Tampereella on viikonloppuna yksi tapahtuma, me muuten tullaan sitten teille yöksi, haha!”. Olen siitä vieläkin niin kiukkuinen, vaikka olisin varmaan voinut kieltäytyä. Yleensä meinaan olen hyvä emäntä matkan takaa tulleille vieraille, joten en pidä siitä, että sitä ei arvosteta.

Mutta tällä kertaa kun vierailusta oli sovittu jo ajoissa, en pannut yhtään pahakseni täyteen tuupattua olohuonetta, sotkuista keittiötä, kasvavaa lakanapyykkivuorta, pitkiä ja vähän puuduttavia pelimaratoneja ja pitkin yötä ulkona juoksentelevia vieraita, vaikka olinkin aika pöhöttyneissä oloissa. Pikemminkin olin aika hyvilläni, että kaikilla oli kivaa.

Se ilme krapulaisen vieraan silmillä sunnuntaiaamuna kun hän kuulee, että jääkaapissa on vielä lettuja, on ihan korvaamaton.

Ja huomenna taas tulee uusi satsi vieraita – no ei vieraita, vaan minun ystäviäni – kämppäämään meille yöksi. Mietin jo, että pitäisikö leipoa jotain? Tai tehdä jotain hyvää iltapalaa..? Vaikka inhoan sanaa emäntä, niin sanonpa nyt silti, etten halua olla vierailleni huono emäntä. Se kumpuaa kai jotenkin siitä, että en itse pidä liiemmin yökyläilystä kovin vieraissa paikoissa. Koskaan ei tiedä milloin kehtaa herätä kolistelemaan ja mitä jääkaapista saa ottaa tai mitähän suihkusaippuaa nyt voi käyttää, vai olisiko kaikki omat elintarvikkeet ja lakanat pitänyt raahata kotoa mukana.. Minä yritän antaa vierailleni kaiken mahdollisen valmiina ja annan vaikka puhtaat vaatteetkin omasta kaapistani, jos tarve vaatii. Ja jos vieraani vain kysyvät ajoissa saako meille tulla yöpymään, kieltäydyn aika harvoin, koska haluan olla avuksi. Niin kiva minä olen, vaikka itse sanonkin.

Sama muuten pätee siihen, jos jonkun lemmikki tarvitsee hoitopaikan. Kyllä meille aina mahtuu. Saatan ehkä suhtautua varauksella, jos lemmikki on kouluttamato, lellitty riiviö, jolla on vaan sellanen oma tapa repiä sohvatyynyt riekaleiksi. Vielä sellaista ei kyllä ole tullut vastaan.

Ensi viikko sitä paitsi lähtee nopeammin käyntiin kun tulee vieraita. Minulla on perjantaina synttärit (jihuu!) ja lähden silloin taas kotikotiin Heinolaan näkemään pitkästä aikaa siellä päin asuvia ystäviäni, joita nään ihan hävettävän harvoin. Sattuneesta syystä en oikein tahdo pysyä nahoissani tai olla kovin kiinnostunut töissä kökkimisestä.

Mutta, nyt minä suuntaan nukkumaan. Tai ainakin yritän. Onnistuin kääntämään unirytmini aivan päin pakaroita tässä parin päivän aikana.

Hyvää yötä ihmiset! Palaillaan taas.

Miten teidän viikonloppu sujui? Ja onko teillä muuten tarinoita vieraista, jotka olisivat voineet jättää tulematta tai jotain muuta vastaavaa? Saatteko ylipäätään mitään nautintoa ihmisten kestitsemisestä?

– Jenni H.