Vaatikaa huomiota

Heippa kaikki! Nyt on kuulkaa asiaa sydämellä.

Kuvitelkaa kanssani tilanne. Istutte bussissa, vaikka aamulla. Bussi on täynnä ja istutte käytäväpaikalla. Bussiin virtaa joka pysäkiltä uusi massa ihmisiä, ettekä juurikaan vilkuile heihin (onhan se nyt aika epäsuomalaista ja rumaa tuijottaa ihmisiä). Bussiin astuu vanhempi pulputtava rouva, joka moikkailee pirtsakasti muille rouvakavereilleen. Rouva vääntäytyy ihmismassan mukana ohitseni pitemmälle bussiin ja aloittaa toisen rouvaystävänsä kanssa keskustelun aiheena ”On se kumma, kun ei anneta enää nykyään bussissa paikkaa tällaiselle vanhukselle.”

Tämän tilanteen saattelemana haluan lanseerata ensi viikon teemalle Avaa suusi.

Minusta on aivan oikein, että kun huomaat horjuvan vanhuksen astuvan täyteen bussiin, annat hänelle istumapaikan. Tietysti. Kauniit käytöstavat ovat aina paikallaan ja rouville pitää antaa tilaa. Mutta, kun bussi on täynnä ja ihmisiä tulee ja tulee ja tulee, yksi rouva hukkuu väkisinkin massaan. Minä en tee jokaisen autoon astuvan matkustajan kohdalla kuntotilaskannausta ja päätä sen perusteella, kuka istuu ja kuka ei. Minä en huomaa, onko bussiin astuva rouva viisikymppinen hyvinvoiva fittnesmammeli vai lonkkavikainen kuusikymppinen. Olisi ihanaa, jos olisin niinkin skarppi aamuseiskan bussissa, mutta kun en ole. Eivätkä ole muutkaan.

Siksi minä pyydänkin, hyvät mammat ja ne muutkin, jotka eivät pysty seisomaan bussissa: Sanokaa se ääneen. Älkää jääkö horjumaan töppönilkoillanne ja odottako, että joku sattuu ehkä huomaamaan ahdinkonne, vaan aukaiskaa suunne. Varsinkin, jos olette tarpeeksi pirteitä vauhkoamaan kamuillenne siitä, että ottaa kaaliin, kun ei saa istumapaikkaa, olette varmasti aivan yhtä viriilejä pyytämään sitä paikkaansa joltain nuoremmalta matkustajalta. Kukaan ei ole niin ilkeä pässinpää, että välinpitämättömyyttään antaa vanhuksen kompuroida kaahaavassa ruuhkabussissa. Teitä ei kuulla, jos ette avaa suutanne.

Tämän teemaviikon ympärille on muitakin sovellettavia tilanteita.

Istutte bussissa, jälleen. Käytäväpaikalla. Ikkunapaikan matkustaja haluaa jäädä pois. Oman pysäkkinsä kohdalla hän ei sano mitään, vaan vääntäytyy kasseineen ja persposkineen sinun naamallesi ja ähkii itsensä bussista ulos sinun ylitsesi. Hän on saattanut merkitsevästi vetää hanskojaan käteen tai hymyillä puoleesi, mutta onko sinun jakamaton huomiosi vieressäistuvan eleissä vai ulkona vilistävissä maisemissa tai omassa puhelimessasi? Niin. Kun haluat bussista ulos, sano ääneen, että ”Sori, jään pois.” Älä kampea ylitseni. Sinä puhut suomea ja minä ymmärrän suomea. Käytä sitä. En usko, että se yksikin urheilijaheebo, joka löi minua urheiluputkikassillaan naamaan, oli millään tasolla mykkä. En myöskään usko olevani a) ihan niin tyrmäävän kaunis tai b) niin raivohullun tai uhkaavan näköinen, etteikö minulle uskalla sanoa mitään.

Olen ottanut tavaksi sen, että jos joku täysissä voimissaan olevan oloinen ihminen ei kerro minulle ääneen haluavansa pois bussin ikkunapaikalta, minä en väistä. Jos omien aikeidesi ilmaisu on niin vaikeaa, voit puolestani kärsiä. Anteeksi vain.

Sama puhumattomuus ja kykenemättömyys avun pyytämiseen, on levinny Suomessa kaikkialle.

Saavut aivan naurettavan isoon, tuntemattomaan ruokakauppaan, jossa hyllyt on sijoiteltu miten sattuu. Olet väsynyt töiden jälkeen ja haluat ostaa tölkkitomaattisi ja sen jälkeen rynnätä kotiin sohvalle niin pian kuin mahdollista. Et tiedä missä tomaatit ovat. Kysytkö apua? Et. Sen sijaan vaellat kaikki kaupan käytävät kiukkuisena läpi, löytämättä kuitenkaan tomaattejasi ja menet kotona nettiin valittamaan, kun ei siellä tyhmässä kaupassa varmaan edes myyty niitä. Apua et todellakaan kysynyt.

Vaatekaupassakaan ei taaskaan ollut kokoasi, ja se on niin sekaisin, ettei sieltä mitään löytynyt. Et kysynyt apua.

Olet käynyt kampaajalla ja kampaaja kysyy lopuksi: Noh, miltä näyttää. Sinä vastaat ihan hyvältä, ja menet kotiin kitisemään poikaystävällesi, kun se surkea kampaaja leikkasi otsatukkasi ihan rumasti. Et kysynyt korjausta.

Olet uudessa kaupungissa ja tarkoituksesi on löytää joku tietty kauppa. Sen sijaan, että pysäyttäisit ohikulkijan, raahaudut johonkin Anttilan infopisteelle asti kysymään tietä. Ylimääräisiä käveltyjä kadunvälejä: aika monta. Monta olisit säästänyt vain reilusti kysymällä neuvoa, sen sijaan, että etsit sen luotettavan Sokoksen tai Anttilan, tai että näpräät puhelimesi surkeaa gps-laitetta, joska kuitenkin neuvoo sinut ensin vielä enemmän eksyksiin.

Suosikkiesimerkkini on bussikohtausten jälkeen apteekki. Me menemme apteekkiin ja odotamme, että joku tulee ystävällisesti kysymään, tarvitsemmeko apua. Jos kukaan ei huomaa meitä (tässä korostan yhteyttä bussiesimerkkiin, jonkun pitää huomata meidät saadaksemme apua), toivomme paniikissa löytävämme nenäsumutteemme hyllystä, ettei tarvitse itse kysyä apua. Ja jos olet jo tavaraasi löytämättä hortoillut hyllyjen välissä jo niin pitkään, että tuskanhiki valuu ja sitten vasta myyjä tulee kyselemään avun tarvettasi, toteatte, että ”katselen vain”, koska onhan se noloa myöntää, että on jo ikuisuuden liikkeessä hortoillut säälin ja huomion toivossa ja siten nyt alistutte myyjän avunantoon.

Kysyin parilta ystävältäni, onko se Suomessa niin kamalaa avata suunsa ja kysyä apua. Toinen heistä totesi: ”Kyllä, se on häpeällistä.” Ja vaikka se tietenkin oli vain vitsillä heitetty, se on myös samalla ihan yhtä totta.

En halua, että Avaa suusi -viikko, on sellainen ”no en anna vanhukselle paikkaa, kun ei kerran pyydä, kärsikää lonkkavikaiset pihisijät”- tai ”auo päätäsi, kun sylki tuo suuhun sanottavaa” -viikko. Haluan, että vaatimattomat ja kaikkea häpeävät suomalaiset oppisivat pyytäämään apua. Eikä tässä nyt tarvitse alkaa vetämään kommentteja esimerkiksi siitä, että masentuneet ja syrjäytyneet eivät osaa pyytää apua ja että jotkut seniorit ovat sen verran ulapalla, etteivät tajua älähtää ruuhkabusseissa. Tarkoitan nyt tavallisia tilanteita, jotka tapahtuvat joka päivä. Jos sinulla on ongelma, johon ei vieressä seisova kaverisi osaa vastata, avaa suusi. Äläkä märise. Se on tyhmä, joka ei pyydä.

Älkää jääkö marttyyreiksi sokkeloisen kaupan hyllyjen keskelle, kun luulette, ettei siellä myydä niitä tomaatteja. Kysykää.

Älkääkä enää kertaakaan pyyhkikö poskiani ahtereillanne, kun haluatte ulos bussista.

Avatkaa suunne.

Suomalainen kulttuuri on välillä hölmö, mutta ei teidän tarvitse olla.

Pyytäkää apua, antakaa palautetta, vaatikaa huomiota.

– Jenni H.