Vanhan kotikaupungin muistoähky
Yleensä suuntaan vanhaan kotikaupunkiini aina ilakoiden.
”Oi, täällä on niin rauhallista!” ”Oi, isä tekee hyvää ruokaa!” ”Oi, saanpa kerrankin vain hengailla.”
Silti jossain vaiheessa aina väkisinkin havahdun siihen, millainen kupla täällä oleminen voikaan olla. Tampereella törmään harvoin edes etäisesti tuttuun naamaan, mutta Heinolassa joka ikinen nurkka, oja ja sillantolppa muistuttavat jostain. Tajusin eilen, kun ajelimme ympäri kaupunkia, että se on oikeastaan aika raskasta. Päähäni ei meinaa sen vuoksi mahtua muuta kuin vanhoja muistoja, vanhoja ystäviä, vanhaa draamaa, vanhat keskustelut, vanhat ajatukset, vanhat asenteet, vanhat ongelmat.. Lievästi ahdistuin, koska yleensä nautin suuresti siitä, että saan ilman huolia huudattaa autossa musiikkia ja imeä sisääni nostalgiaa. Niin ei vain tapahtunut tällä kertaa.
Onneksi en kuitenkaan kirjoittanut tätä tekstiä eilen yöllä, koska aamulla otin järkevän puolen itsestäni puhutteluun ja totesimme, että huonovointinen muistoähky johtui yksinkertaisesti siitä, että vietin Heinolassa teini-ikäni. Sitten muistutin itseäni siitä, että olen nyt aikuinen. Tai no, ehkä akuisehko. Se on suomea, on varmasti. Joka tapauksessa tajusin, että minun ei ole pakko antaa periksi sille teini-iän sekavuudessa vellomiselle, vaikka se olo aina yrittää saavuttaa minua, vaan voin sisarellisesti läpyttää vanhaa Jenniä päälaelle ja jättää sen hienovaraisesti potemaan vanhoja kriisejään. Heinola on yhä minun Heinolani, mutta sen on pakostikin oltava vähän erilainen kuin ennen. Onneksi onkin, olisi hirveää havahtua siihen, ettei mikään olisi muuttunut yläasteen tai lukion jälkeen, sillä kovasti koko täällä asumisen ajan vannoin, että minusta tulee varmasti parempi kunhan vanhenen.
Toki, tänä aamuna oloani paransi kummasti sekin, kun pikkuveljeni kerrankin heräsi ennen minua – once in a lifetime – ja hyppelehti luokseni ehdottaen, että ”Haluutko, että teen lettuja aamupalaksi? En jaksa voidella leipää.”
Aukoton logiikka. Kelpaa minulle.
Joo, ja eikö olekin pieni veli? Hän on jo kauan tuijotellut jakaustani. Miksei minulle osunut sama lipputankogeeni? Voisin ihan hyvillä mielin olla ainakin kymmenen senttiä pidempi, vaikka en nytkään ole mikään tappi.
Lettuja mahassa, rauha maassa.
Minulla olisi teille paljon muutakin juteltavaa tältä lomaviikolta, mutta voi olla, että jaksan avata koneen taas vasta loppuviikosta. Olen liian kiireinen nukkuessa ja löllöillessä. Ja palaan blogin pariin myös sillä varaukella, että läppärini joko kestää tai ei kestä niin pitkälle. Se on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä ja voi olla, että se vetää kohta itseltään johdot seinästä. Eikä se edes ole mistään dinosaurusten ajalta. Olen huolestunut.
Ja nyt yritän irrottautua tämän näytön äärestä. Minun olisi tarkoitus lähteä ystävieni kanssa juhlistamaan lomaa (maanantaibileet!) ja poikkeuksetta olen aina vapaapäivisin myöhässä. En selvästi hahmota ajan kulumista kunnolla perusarjen ulkopuolella. Joten sori vaan jo etukäteen kaverit, saatte taas puhista kuumissanne eteisessä kun minä vasta föönaan tukkaani.
Kuullaan taas. Kivaa viikkoa ihmiset!
Onko teillä muuten samanlaisia kokemuksia vanhoista kotikaupungeista? Vai onko aika jo perusteellisesti kullannut muistot?
– Jenni H.