Lähiaikoina on tullut mietittyä paljon…

… miten pienten lasten vanhemmat ovat vielä järjissään?

… kasvaako uhmaikäisistä ihan oikeasti joskus yhteiskuntakelpoisia yksilöitä?

… kuinka aikuisetkin osaisi riemastua pienistä asioista?

… miten lapset saavat meikäläisen nauramaan ja leikkimään, ollaanko me sittenkin samanlaisia?

Terveisiä Gold Coastilta, jonne päädyin lastenhoitajaksi. Vähän aikaa sitten vietetty Thaimaan loma oli ihana, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan ja palasin pääsiäisen tienoilla Australiaan. Nykyisin arjessani esiintyvistä yleisistä toimintamalleista poiketen en jäänyt kaiken hauskan loputtua lattialle kiljumaan itkuraivareiden vallassa, vaan jatkoin matkaa. Hyvästelin vetisin silmin farmiperheeni Victoriassa ja lensin Gold Coastille, joilta kulmilta tämä koko Australian seikkailu alkoi, sekä etsin työn.

Neljä päivää viikosta vietän siis kahden pikkuneidin henkilökohtaisena kokkina, siivoojana, kuljettajana, viihdyttäjänä, satutätinä, liikkamaikkana, opettajana, isosiskona, äitinä, isinä, halinallena, nyrkkeilysäkkinä, sovittelijana tai rikostutkijana tilanteen mukaan. Intensiivisten arkiviikkojen jäljiltä viikonloppuisin on helppo rentoutua alueen tarjoamien biitsien, luonnonpuistojen, mukavien ihmisten ja tapahtumien puitteissa. 

En enää ikinä aliarvioi kotiäitejä ja -isejä, tämä on ihan täyspäiväistä duunia. Mutta ihan kivaa sellaista, lasten kanssa vietetyt hyvät hetket saa kitinät ja kiukkuilut unohtumaan!

Kuvassa esiintyy tasapaino: kaunis luonto nollaa pään, jonka autossa raivoava lapsi saa ylikierroksile. 
Polkupyörälenkki tekee molemmat iloisiksi.

Vauhdikasta kevättä vain sinnekkin,
X- Ansku