Alkuviikko on kulunut rauhallisissa merkeissä, on tullut tehtyä jopa koulujuttuja ja hoideltua käytännön asioita. Ollaan kohta uutta kämppää vailla, lomasuunitelmat pitäisi fiksata ja kesäksikin olisi kiva löytää työharjottelupaikka. Ja jotta loppuviikkokin pysyisi rauhallisena, kävin eilen lääkärissä nappaamassa diagnoosin poskiontelotulehdusesta. No, jos tämä nappilajitelma nyt toimisi, ja ärsyttävä flunssakierre suvaitsisi nöyrtyä päätökseensä. Mutta ei tässä kuitenkaan ehdi turhaan masistella kipeänä, tänään nimittäin Denpasariin laskeutuu sieltä pohjolan pimeydestä Anni! Veikkaan, että seuraavat pariviikkoa on aika ikimuistoisia, ja kohta tänne saapuu aurinkoa morjestamaan myös äiti ja iskä. Ja sitten mulla onkin loma, ja Air Asian lentopassi polttelee taskussa. Huh, aika haipakkaa!

Tiistaina hypättiin koulun jälkeen skootterien selkään ja ajeltiin vajaa tunti Uluwatuun, Balin eteläisimpään kärkeen. Uluwatusta löytyy temppeli, ja muitakin biitsejä, jotka ovat vielä visitoimatta. Mesta on myös surffareiden mekka, aallot kuulemma hipovat hyvänä päivänä täydellisyyttä, mutta spotti ei tosiaan ole aloittelijoille. Me suunnattiin Single Finiin, ravintolaan, joka koostuu monista terasseista kallioseinämällä. Nätti paikka, erityisesti auringonlasku olisi varmasti kaunis, jos sen joskus näkisi pilvettömänä päivänä… Ja Single Finin sunnuntaisessarit on aika mehevät, jos tanssijalkaa vipattaa pyhäiltana, on Uluwatu place to be. Eikä siinä vielä kaikki. Single Finin alapuolella kallioseinämä on rakenettu täyteen kauppoja ja ravintoloita. Porrassokkeloa riittää parisataa askelta kauniille hiekkarannalle asti, paikka on vähän niikun pieni surffikylä rakennettuna rinteeseen. 

Oltiin liikenteessä pilvisenä päivänä, joten sakkia oli mestoilla vähän, mutta kuten kuvista näkee, ihan tarpeeksi. Uluwatussa pitää kyllä vielä viettää joku kaunis vapaapäivä, temppeli ja prosurffarit on päästävä näkemään.

Toim. huom. Mesta saattaa olla tuulinen, lyhyt ja liehuva mekko ei ole paras asuvalinta. Myös flunssasta kipeät korvat saattavat hieman vihloa…

Aamulenkki 1717 metriin – check.  

Napattiin Ubudista kunnon turistiretki Mount Baturille. Ei nyt ihan hc-trekkausta, mutta saatiinpahan hengittää hetki raikasta vuoristoilmaa. 

Sympaattinen opaspoika poimi meidät hostellilta kahden aikaan aamuyöstä, ja mukaan saapui myös saksalainen pariskunta reisutaskuhousuissa. Matkalla pysähdyttiin aamupalalle, perus banaanipannarit, ja lopuksi saavuttiin silmät ristissä vuoren juurelle. Pakettiautoista purkautui jatkuvana jonona turisteja, parkkipaikalla olisi tarvinut liikenteenohjausta. Laumalle lykättiin käteen taskulamput, ja sitten lähdettiinkin kohti korkeuksia. Itse olin reippaama partiolaisena varautunut omalla otsalampulla, meni jo hifistelyn puolelle. Pimeässä ei tarvinut suuntaa arvailla, lamppujonoja näkyi, katsoi sitten ylös tai alas. Ihmislaumasta tuli vähän mieleen Jukolan viesti, se siitä luonnonrauhasta.

Polku oli hyvää ja helppoa, me talsimme sitä ylös parisen tuntia. Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, että homma oli lastenleikkiä. Kyllä tälläinen useammat treenit skipannut neitokainen vähän saattoi hikoilla ja hengästyä. Ei todellakaan ylitsepääsemätöntä, mutta ajattelin silti vähän kohottaa peruskuntoa ennen Rinjanille lähtöä…

Saavutimme auringonnousutasanteen ennen hoohetkeä, joten jatkoimme iloisina matkaa vielä aivan huipulle asti. Tasanteella nimittäin hyökkäsi vielä monet kauppiaat kimppuun, kokista vai vettä, mitä saisi olla? Viileä ja raikas vuoristoilma oli vaivuttanut palelevan reissaajan hetkeksi kotoisaan olotilaan, ennenkun Aasia taas iski, cheap for you miss. Kaupustelua pääsi kuitenkin ketterästi karkuun kapuamalla vielä parikymmentä minuuttia ylöspäin. Ainoa osa haikista, joka oli irtohiekkaa ja hieman haastavampaa. Silti valtaosa turreista onnistui huiputtamaan vuoren, vain lauma ranskalaisia vanhuksia taisi tyytyä ensimmäiseen tasanteeseen. Ja sai sieltä huipultakin ostaa teetä, tosin ihan oma-aloitteisesti…

Kuten kuvista näkyy, pilvistä oli. Eli se siitä auringonnoususta. Maisemat oli kuitenkin upeat, järvi ja vuoristo teki vaikutuksen. Mieli lepäsi, tuntui kun olisi eri saarella, jos sattui ajattelemaan Kutan ja kotikulmien vilinää. Opaspoika ja kanssaturistit kuitenkin palauttivat maanpinnalle, auringon kivuttua taivaalle oli aika lähteä alamäkeen kohti pilviä.

Paluumatkalla tuli vastaan karvaisia kaiffareita! Apinat oli reissun hauska yllätys, en tosi suosittele näyttämään eväsrasiaa niille. Kaverit tahtoivat aika hanakasti nääs nyysiä meidänkin banaanit. 

Ja kun tulivuoren rinteillä kerran oltiin, tsekattiin yksi tuollainen kuuma ”lähde”. Eli kivenkolo, joka tuprusi lämmintä höyrä. Se, kuten lähinnä kaikki paikat Balilla, on vuorattu pienillä lahjusalttareilla. Palmunlehtikuppiin laitetaan kukkia ja vaikka kolikoita, riisiä tai tupakkaa, mitä nyt jumalat sattuvat tarvitsemaan. Alttareita kylvetään joka paikkaan, meidänkin Villalla siivoojat hoitavat hyvän onnen puolellemme päivittämällä oven eteen jos jonkinmoista uutta palmunlehtikuppia. Ja kadulla saa tosissaan varoa, jos ei halua pahaa karmaa tallomalla kauppiaiden alttareita.

Balilaiset uskovat vuorien olevan erityisen pyhiä, lähin linkki jumaliin. Näin ollen nähtiin matkalla myös yksi erittäin pyhä luola sisältäen temppelin. Muissakin kauniissa luonnonmuodostelmissa on usein pikkutemppeli, vähän niin kuin nätti lintulauta, joka sitten koristellaan näillä alttareilla ja palmunlehtikoristeilla.

Apinat ja muut nähtävyydet selätettyämme jatkoimme taivallusta alas, tosin vähän erilaista reittiä. Puolesta välistä lähtien vuorenreunusta halkoi nimittäin ihan kelvollinen tie, en siis aamulla ollut kuvitellut skootterin valoja samalle korkeudelle, jossa itse läähätimme polulla. Jaahas, no, tulipahan kelvollinen aamulenkki, taksia tai transporttia ei sentään sillä tiellä kukaan yrittänyt tarjota.

Takaisin hostellille päädyttiin aamukymmenen kieppeillä, kotimatkalla opas ajelutti meidät vielä kahviplantaasilla. Täällä nimittäin korvataan kakkukahvit kakkakahvilla, Bali on yksi harvoista maailmankolkista, jossa tuotetaan Luwak kahvia. Prosessi menee kutakuinkin niin, että nirso sivettikissa syö vain parhaita kahvipapuja, jonka jälkeen koko ruuansulatusjärjestelmän läpäisseen pavut paahdetaan ja jauhetaan kahviksi. Kaikkea sitä kuulee. 

Tehokkaan turistisuorittamisen jälkeen olikin hyvä painua nukkumaan. 

xoxo- Ansku