Hei. Vähän on taas aikaa siitä, kun olen tänne kuulumisia päivitellyt. Joten jos kaiken tässä välillä tapahtuneen nyt tähän blogitekstiin kertaisin, olisin varmasti jo Suomessa, ennenkuin kukaan pääsisi postauksen loppuun asti.

Viimeiset kolme kuukautta olen elänyt Melbournen kupeessa Staughton Valen farmilla ihanan perheen apuna. Kirjoitin tämän tekstin tänne saavuttuani, mutten ikinä jostain mystisestä syystä julkaissut sitä:

”Ei tässä taas tiedä nistä aloittaa, aikamoista siksakkia on taas menty reissussa etiäppäin. Blogin viimeisestä päivityksestä on aikaa noin valovuosi, ja sen jälkeen on tullut kuljettaa toista tuhatta kilometriä. Mutta nykyinen lokaatio on lähes lähtöpisteessä, noin niinkun tämän syksyn katsastelujaksolla kuin koko elämässäkin.

Täällä mie leivon pullaa maalaistalon keittiössä. Kuulemma oivallisia korvapuusteja (kai nyt, kun lappaa hävyttömät määrät voita ja sokeria täytteeksi). Eli ihan kun Mummun keittiössä noin vuosikymmen sitten! Lähdin Melbournesta marraskuun taitteessa kohti joogaretriittiä ja uutta aikajaksoa Byron Bayssa, mutta palasinkin tänne Victoriaan enemmin kuin huomasinkaan. Ei ollut suinkaan koti-ikävä, mikä meitsin tänne toi, vaan lakisäädös toisen vuoden viisumiin ja pakolliseen farmiduuniin liittyen. Eli teen tämän perheen farmilla töitä, jotta saisin tulevaisuudessa viettää Australaissa vielä vähän lisää aikaa (joka ei tarkoita sitä, että olisin täällä kaksi vuotta peräkanaan, ei syytä paniikkiin).

Yleensä nämä farmiduunit tehdään jossain jumalan selän takana raataen, joten koen olevani erittäin onnekas yksilö työskennellessäni mukavalle perheelle, jonka luota voin tarpeen sattuessa paeta Melbournen kavereiden tykö alle tunnissa. Toistaiseksi olen siis täyspäiväinen emäntä, kun oikea rouva ei ehdi kaikkea yksin hoitamaan. Puinnit, muutto ja ratsastuskauden mestaruuskilpailut ovat luoneet hieman kaaoksen tuntua arkeen, joten tämä tyttö on ajellut lapsia kouluun, miehiä pellolle ja ruokkinut kaikkea koirista työmiehiin. Kaikkea paitsi hevosia, hieman on koomista, että tämän kaltaiselle heppatytön unelmafarmille päätyy meikäläinen, joka ei uskalla edes aitaukseen ruokaämpäriä viemään… Lähes yhtä huvittavaa kuin se, että australialaiseen tapaan hyvin lihapitoisen illallisen kantaa pöytään skandinaavinen kasvissyöjä. Toistaiseksi menestys on kuitenkin ollut nähtävästi hyvää, vastapainoksi olen saanut jopa isännän maistamaan tofua. Perheen vitsailu siitä, että he saisivat meikäläisen takaisin pihvin äärelle on jo kääntynyt siihen, että ruokin kohta koko konkkaronkan linsseillä.

Summa summarum, täällä ei loppupeleissä meininki hirveästi poikkea Perätalon residenssin kiireajasta, tämän lähemmänki kotia kaukana kodista en taida päästä. Huomaan myös huolestuttavia piirteitä itsessäni, häärin esimerkiksi mielelläni keittiössä jopa vapaa-ajalla. Jos tämä emäntähomma menee yli, lähettäkää meikäläinen punk keikalle tai hippikommuuniin taantumaan.

Hyvää jouluakin pitää vissiin jo toivotella, xo – Ansku”

No, jouluja tässä on enään turha toivotella, mutta muuten informaatio on edelleen suhteellisen paikkansapitävää. Kolmessa kuukaudessa ei ole muuttut kuin se, että uskallan jo ruokkia heppoja, mutta viihdyn yhä keittiössä.

Kuulemisiin, yritän taas alkaa bloggailemaan vähän tiiviimmin, kuin nyt ensin tulevasta Thaimaan matkasta selviän! Ensi viikolla lähden nääs kohti paratiisirantoja mammaa moikkaamaan.

XO Ansku