Lämmintä ja märkää
Kuvaus operaatiosta:
”Istuppa vielä tuohon tuolille”
Minähän istun ja päässä risteilee noin 100 kysymystä ja ajatusta paosta, kivusta, kärsimyksestä ja siitä mitä jos sanotaankin ettei tämä nyt onnistukaan.
”Onko sulla vielä jotain kysyttävää?” ”Ei!” Hitto, mähän valehtelen heti ja se varmaan loistaakin mun naamasta…
”Oletko käynyt tutkimassa internettiä aiheen tiimoilta?” ”En nyt enää. Ennen ensimmäistä käyntiä kyllä, mutta nyt olen pitänyt itseni sieltä poissa…” ”Hyvä niin, kun ei sieltä niistä hyvistä kokemuksista saa lukea, huonoista vain.” Meinasin jo sanoa että mä olen kyllä yrittänyt kirjoittaa niistä hyvistäkin puolista. Olin kuitenkin hiljaa.
”Oletko ottanut esilääkityksen?” ”Juu” Ja meinasin ottaa tuplana ihan varmuuden vuoksi, mutta unohdin jännitykseltäni senkin.
”Tämä on sitten sellaista lämmintä ja märkää puuhaa. Voit nyt käydä ottamassa kaikki housut pois. Sukat voit jättää jos ne ovat sellaiset että voivat olla.” Ainoa asia mikä riisuessa mietin on millaiset ovat sellaiset sukat jotka voi jättää jalkaan.
”Sitten tänne näin. Pääsetkös tähän, kun se on vähän korkealla?” ”Pääsenhän minä, hyppään vaikka” Hittoako pitää yrittää olla hauska, kun jännittää niin ettei muista hengittää?
”Jalat tänne, peppu alas, vielä vähän, ei ihan niin paljoa. Onko hyvä nyt? Hyvä! Jalat sitten ihan auki koko ajan. Kädet siihen rinnan päälle noin, minä tulen tähän viereesi näin. Ja nyt tähän eteen tulee tämä näyttö josta me näemme mitä tapahtuu ja jotta sinä et näe mitä täällä tapahtuu. Tuolla katossa on maalaus, katsele vaikka sitä.”
Aha, juu, joo, selvä, vai niin, ja pitäisikö näihin väleihin ehtiä jotain vastaamaan? Kas kello on 15 yli 2.
Eli itse toimenpiteessä oli lääkäri ja 2 hoitajaa. 1 siis vieressäni seuranani ja tarkkailemassa vointiani (tämä siis ihan oma päätelmäni) ja lääkäri ja hoitaja hääräämässä näytön takana omiaan. Vieressäni olevan hoitajan kanssa sitten aloitettiin juttelu perinteisesti säästä ja päädyimme siihen miten vaikeaa ja hankalaa on lasten pukeminen vesi/loska/kurakeleillä. Ja siitähän sitä juttua riittää.
Siitä mitä jalkojeni välissä tapahtui ei minulla ole muuta käsitystä kuin omat tuntemukseni. Ja ensimmäiseksi se todellakin oli lämmintä ja märkää. Kipua toki oli pari kertaa enemmänkin, mutta ne olivat vain hetkellisiä. Muuten kipu oli kuukautisten/supistusten tasoa eli siedettävää. Koko toimenpide oli nopeasti ohi, myös operaatiota suorittaneiden mielestä.
”Nyt voit nousta istumaan. Istu vaan hetki siinä. Mikäs olo?” ”Ihan hyvä, ei mitään hätää?” ”No sattuiko paljon?” ” Ei niin paljoa kuin olin pelännyt. Pelkäsin sen olevan jotain samanlaista kuin synnytyksessä, joten siihen verrattuna ei todellakaan sattunut.” ”Okei, nyt voit mennä pukemaan. Ja varo sitä vettä sitten valuu varmasti paljonkin vielä. Vessassa on niitä isoja siteitä, laita sellainen.” ”Okei!”
Mielestäni puin ihan nopeasti, mutta silti oven takaa ehti jo kuulua ”Onko kaikki hyvin?” ”Juu, on”.
”Istu tähän. Kaikki sujui tosi hyvin. Niin olitko ottanut sen esilääkityksen?” ”Juu.” ”Ja nyt sitten pitäisi kuvailla kipuja toimenpiteen aikan asteikolla 0-10. Sekä korkeinta kipua että kipua yleensä. 0 ei lainkaan ja 10 sietämätöntä. Tämä on ihan mielipidekysymys.” ”No yksittäisesti 7 ja muuten 5”
”Ja nyt sitten pitää käyttää muuta ehkäisyä seuraavat 3 kk. Sillä nyt ne munajohtimet ovat oikein kunnolla auki kun implantit ovat asentamisen jälkeen ikään kuin räjähtäneet auki.”
Kuulostaapas kivalta… miten tuntuu että justiinsa nyt alkoi sattua ihan vähän enemmän?
”Täältä tulee sitten aika jälkitarkastukseen siinä huhti/toukokuun vaihteessa, miten saadaankaan niitä aikoja silloin sovittua.” ”Okei, kiitoksia tästä.” ”Kiiti, moi.”
Ja niin minä olin pihalla ja operaatio suoritettuna todella nopeasti. Teki mieli hypellä pitkin sairaalan käytäviä. Ulkona vaakasuoraan satava vesi/lumi/loska/moska palautti arkeen nopeasti, joten kävelin autolle ihan normaalisti. Tosin taisin hymyillä kuin Irvikissa. Autossa pari buranaa heti ettei särky pääse yltymään enempää. Ja kas kello on 14.30. Siis viisitoista minuuttia ja mä istun jo autossa. Uskomatonta.
Thats it.
Tai noh, kotona vaihdoin siteen mukavampaan yösiteseen niiden sairaalan vaippojen sijaan. Sekin varmuuden vuoksi, pikkuhousunsuoja olisi riittänyt. Nyt vuorokausi toimenpiteestä ei ole mitään oireita, tuntemuksia tai edes vuotoa.
Jos mitään ihmeellistä ei ilmene niin seuraavat 3 kk on varmasti hiljaista, sillä harvapa sitä onnistuneesta toimenpiteestä mitään kirjoittaa. Vai miten se menikään? Mutta toisaalta tuntuu se nyt hassulta käydä kirjoittamassa että mulla on kaikki hyvin. Valittaminen on NIIIN paljon helpompaa.
Mutta lisää asiallista fakta tietoa löytyy täältä http://essure.fi/ Suosittelen jos kiinnostaa. Ja suosittelen myös koko operaatiota, kunhan vain jaksaa odottaa sen 3kk.
Ja eikun sukkia tervaamaan!