AAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!

Mä en tiedä menetelmistä tarpeeksi luodakseni haluamani vaikutelman keskiviikkona lääkärissä.

Siis haluan vaikuttaaa täyspäiseltä, asialliselta, perehtyneeltä, viileältä  ja fiksulta. Mutta ennen kaikkea haluan olla vakuuttava.  Ei epäröintiä, epävarmuutta, ei siis mitään epä-alkuista.

Mutta…

Tänään juuri Luru näki kaupassa pikkuisen vauvan ja sanoi: ”kato äiti kuinka suloinen vauva, meillekin voisi tulla vielä noin suloinen vauva!” Ja samassa kun sanon, ettei meille kyllä enää vauvaa tule niin kyyneleitä on melkein mahdoton pidätellä. Onneksi Luru hoitaa tilanteen toteamalla:”Niin eikä se haittaa, onhan meillä Plättä ja mä oon aina pieni poika.” Niinhän se on mulla on AINA kolme äidin pientä. Ja näin on hyvä, paras.

Lopputulos on kuitenkin perinteinen ja perintöni mukainen hikoilen ja panikoin odostusaulassa kuin pieni sika. Posket punottaa, sydän hakkaa, kämmet valuvat hikeä ja verenpaineet kohoavat kohoamistaan. Ja kun vihdoin minua kutsutaan pudotan piloille hikoilemani lehden lattialle, kompastun kassini hihnaan ja unohdan hanskani viereiselle tuolille.

Todella vakuuttavaa. Tai sitten ei.