Omien rajojen myöntäminen

Omat rajat missä ne kulkee?

Minkä vuoksi omien rajojen myöntäminen on niin vaikeeta. Mä oon ihminen joka palautuakseen asioista tarvitsee yksinoloa, ja hetkiä ihan vaan itselleen. Oikeestaan tää tarve on jokapäiväistä, tarvin sen ajan kun saan olla ihan vain itseäni varten. Istua yksin kahvilassa, tai omassa pihassa, maata sängyllä ja kuunnella musiikkia.

Viime syksystä lähtien mulla on ollut tällaisiä hetkiä ehkä noin viisi jos sitäkään ,joka jo itsessään on kuormittanut henkistä taakkaa. Kaiken tämän lisäksi, on ollut paljon stressiä ja isoja muutoksia. Kotitalon myynti ja muutto, koulu, lopputyön tekemistä, näytelmä, töitä ja oman tekstin saaminen näyttämölle ja tuottaminen ja markkinointi, ristiriitoja ohjaajan kanssa.. yhtään vapaata hetkeä ei juuri ole ollut.. töistä kun pääsee, on näytös tai treenit ollut tai sitten on pitänyt hoitaa asioita näytelmän eteen.

Mä rakastan näytöksiä, ja sitä fiilistä minkä se porukka saa aikaan ennen kuin esitys alkaa. Se on vähän kun toinen perhe, jossa kukaan ei arvostele ja saat olla sellanen kuin oot. Enkä vaihtais niitä asioita pois mistään hinnasta. Koska se on asia josta pidän ja saan aina valtavasti energiaa sieltä ja niistä ihmisistä.
 

Tee asioita joista tykkäät, on ehkä yks avainsana onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Töitä pitää tehdä kyllä, mutta kumpi on loppujen lopuks tärkeempää, se että vedät itses äärirajoille asian kanssa josta et nauti, etkä saa energiaa millään tavalla takaisin päin. Vai se, että kuuntelet kerrankin omaa itseäs ja toimit arvojen mukaisesti myös itseäsi kohtaan.

Viime viikkona oon huomannu erilaisten fyysisten ja ahdistuneisuus olotilojen lisääntyneen, kun tiedän että täytyy joka päivä nousta töihin. Tykkään työkavereista, mutta moni muu asia onkin sitten aika pakkopullaa. Joka ei yleensä haittais ollenkaan, mutta kaiken syksystä lähteneen kuormituksen keskellä alkaa tuntumaan siltä, että liika on liikaa. Ja tätä on vaikea ollut myöntää itselle. Olen yrittänyt ajatella vain, että no eihän mulla tässä nyt mitään niin ihmeellistä oo ollu, että miksen jaksais. Tai että totta kai mun pitää jaksaa monella muulla on vielä paljon enemmän asioita kannettavana.

Sitten tuli yksi vapaa päivä keskelle viikkoa, ja jo pelkästään se sai olotilan muuttumaan ihan toisenlaiseksi.. ainakin siksi pieneksi hetkeksi. Eräänlainen iloisuus palasi ja fyysiset oireet (jatkuva pyörryttämisen tunne, rytmihäiriöt jne) häipyivät tai ainakin pienentyivät. Kaiken tämän lisäksi, käynnillä terapeutin luona sain silmäni aukeamaan. Vaikka en edelleenkään halua kunnolla myöntää, mutta joo olen todellakin loman tarpeessa. Kuten hänkin sanoi, että ottaen huomioon kaiken mitä on ollut taakkana ei ole ihme jos olotilani on mitä on, ja kun olen pohtinut että en pitäisi ollenkaan 2 viikon lomaa jonka olen pyytänyt tämä terapeutti kysyi ” mieti asiaa toisinpäin, mitä sä sanoisit työntekijälle jolla on sama kokemus tausta syksyltä ja keväältä” Vastasin, että sanoisin ”pidä vaikka kolme viikkoa lomaa, oot sen ansainnu”

Mutta minkä vuoksi sitä ei osaa olla itselleen yhtä armollinen kuin muille. En osaa vastata siihen. Mutta sen tiedän, että onnellisuus on itsestä kiinni ja itseään täytyy ainakin yrittää arvostaa yhtä paljon kuin muita. Minkä vuoksi sitä ei osaa tehdä asioita niinkuin parhaalta tuntuu? Niinkuin omaan luonteeseen parhaiten sopii. jos ahdistaa jatkuvat deadlinet ja sovitut asiat niin eikö silloin ainakin lomalla voi olla spontaani ja olla sopimatta mitään etukäteen. 

Ja vaikka tulee huono omatunto, että pitää lomaa niin nyt en siitä luovu! Kyllä se jonkilainen loma täytyy olla kerran tai kaks viidessä vuodessa. Haluan hyvänolon takaisin ja sen toivottavasti tuleva miniloma tuo.