Omaa ääntä etsimässä

Oma ääni, missä se oikein on?

Kuinka saada selville, mikä on todella itselle tärkeätä ja mikä on kun tuntuu,että mikään ei nyt oikein tunnu miltään ja jotakin pitäisi tehdä päästäkseen eteenpäin. Itelle keinona on ainoastaan vaan kirjoittaa ihan kaikki ajatukset ylös mitä tulee ja sellasina kuin ne tulee mieleen, ilman mitään sensuuria vaikka se kuulostaakin aika pelottavalta väliltä. Varsinkin sitten jälkikäteen niiden lukeminen on vaikeeta, kun on kieltänyt joitakin ajatuksia itseltään.

 

Yksinäisyys.. no se on ehkä asia joka vaivaa, vaikka sitten samalla taas ei vaivaa. Se on jotenkin niin kaksiteräinen miekka. Ja tiedän, että on itsestä paljon kiinni myös tämä asia. Viihdyn yksin ja tarvitsen aikaa oman itseni kanssa kerätäkseni energiaa. Samalla taas kaipaan paljon elämää ympärilleni, ja tuntuu, että kaverit jotka joskus on ollu lähellä on vaan lipunut etäämmälle. Elämä kuljettaa eri suuntaan ja on vaikea jotenkin hyväksyä sitä, kun itse on sellainen joka ei haluaisi luopua yhdestäkään ihmisestä elämässään. Mutta se oletusarvo joka on näitä ihmisiä kohtaan, syö vaan omaa jaksamista. Sitä odottaa, että joku näistä kysyisi joskus voitaisiinko nähdä tai edes että mitä kuuluu. Varsinkin kun on itse mielestään ollut aktiivinen ja kysellyt mutta ikinä ei ole sopinut, niin sitä vaan jossain vaiheessa luovuttaa ja uskoo siihen, että ehkä he joskus kaipaavat sun seuraa. No sitten sitä hetkeä ei ikinä tuu, ja itse ajaa itsensä siihen koukkuun, että menettää itsetuntonsa ajattelemalla, että on niin tylsä ja ikävä tyyppi ettei kukaan jaksa hengailla. Vaikka haluan uskoa, että kyse ei ole siitä.

Samalla tiedän myös sen, että omaa elämää voi elää toisten kautta, vaan itse on jokainen vastuussa onnellisuudestaan ja musta tuntuu, että keino jolla itse löytää sen oman onnellisuuden on vaan päästää irti ihmisistä ja nimenomaan niistä joihin nämä oletusarvot ovat monta vuotta kestäneet. Se sattuu jo ajatuksenakin, mutta niin, jostain on päästettävä irti jotta tilalle voi tulla jotain uutta.

 

Muutokset on mahdollisuuksia, viime vuosi on ollut kokonaisuudessaan melkoinen henkisen kamppailun vuosi. On eräänlainen olo siitä, että yksi aikakausi ja yksi elämä on päättymässä ja pitää löytää nyt se oikea oma sisäinen ääni jotta se uusi elämä voi alkaa. Nämä muutokset on ollut alkusysäystä kaikelle, sellainen kummallinen olo on, että jotain suurta on tapahtumassa ja kun ei tiedä mitä se on niin ajatukset vaeltaa synkistä ajatuksista toiveikkaisiin odotuksiin. Muutokset on pelottavia, ja vähän liian vilkkaalla päällä varustettuna se on haastavaa yrittää pitää pää kylmänä ja rauhassa elää hetkessä katsoen mitä huominen tuo tullessaan. Yrittää rentoutua ja luottaa elämän kantavaan voimaan.

Miten onkaan elänyt elämäänsä toisten arvostelun alla koko ikänsä, ja miksei sitä oo aiemmin tajunnut. En usko, että kukaan on sitä tarkoituksella pahalla tehnyt ja itsehän siihen on alistunut ja alkanut elämään elämäänsä niiden mukaan miten muut on ajatellut musta. Sellaiset ihan pienet asiat, niin niistä kasaantuu suuria juttuja. Se kun kuulee sukulaisten sanovan, että on niin ujo ettei voi koskaan tulla mitään. Se tuntuu aika pahalta sellaselle 8 vanhalle. Ja siinä vaiheessa on vielä muutenkin niin herkkä kaikelle, niin sen ottaa itselleen ajatuksella ” ai mä en kelpaa sellaisena kun oon, kai mä sitten oon ujo ja ei musta oo mihinkään” sitten sitä alkaa toteuttamaan elämssään. On unelmia, mutta niitä kohti ei uskalla lähteä koska eihän musta oo mihinkään.

Sitten samalla kaikki muutkin pienet asiat muistuttaa tästä samasta asiasta vaikka tiedän että se ei ole tarkoitus. Esimerkiksi tykkään katsella auringonlaskua ja jos haluaisin mennä katsomaan sitä ja valvoa myöhään, ollaan sanottu, että no mitä järkee siinä on. Eli taas olen saanut viestin, että mun omat halut on ihan perseestä ja omituisia. No okei ei sitä sillain ole tarkoitettu, mutta mulle se on siltä kuulostanut.

Musta tuntuu, että se sama ajatus on monella ollut edelleenkin, että ei musta oo mihinkään. Tänä kesänä kun monet tutut on nähnyt kesäteatterissa mun kirjoittaman näytelmän, niin on vähän ristiriitaista ottaa sitä palautetta vastaan. Kaikki on ollut jotenkin ylpeitä ja innoissaan siitä, miten hyvä se on. Mutta samalla itselle tulee taas se olo, että niin te ette siis oo vaan uskonut ikinä, että musta vois olla johonkin. Mutta yritän peittää sen ajatuksen ja ajatella, että no niin, mä näytin teille että oon muutakin kuin se ujo ja rauhallinen tyyppi. Tai että myös sellaset voi pärjätä.

Tällaisia asioita kun on elämän varrella kertynyt jatkuvasti, niin sitä on ollut tosi vaikea olla sisimmästään sitä mitä oikeastikin olisi. Uskoisin, että mulla olis paljon annettavaa, kun saisin löydettyä sen todellisen sisäisen ääneni. Siis sen oman äänen, ei sitä mikä on vuosien mittaan kertynyt muiden toimesta näennäiseksi omaksi ääneksi vaan sen todellisen minän. Ehkä tää on ensimmäinen askel sitä kohti, että tiedostaa tän asian.

 

Samalla tuntuu, että kaikki vaatii jatkuvasti jotain. Pitää olla siellä ja täällä ja tehdä sitä ja tätä ja tota. Eikä siinä mitään, mä teen ja autan mielelläni. Mutta entä kun tulee se hetki, että ei vaan jaksa. Että tarvii sen ajan kun saa vaan vaikka maata riippumatossa ja kuunnella musiikkia tai omia ajatuksia. Uppoutua siihen haavemaailmaan jota ite ainakin tarvii tosi usein. Kuka silloin ymmärtää sitä tarvetta, kun on aina vastannut, että joo kyllä mä teen ja tuun. Kunn yhtäkkiä pitääkin huolen omasta jaksamisestaan ja sanookin ei. Tulee usein vasta reaktiona hyökkäys, ja syyttely, että miten musta on yhtäkkiä tullut niin itsekäs. Se, että ihminen joka on aina myötäillyt muita ja tehnyt asioita miellyttääkseen muita, pitääkin puolen omista oikeuksistaan niin se tulee shokkina.

Joka taas johtaa itsessä siihen sellaiseen kierteeseen, että joutuu kamppailemaan epämukavuuksiensa kanssa. Koska ei halua pahoittaa kenenkään mieltä, ja haluais auttaa, niin on jo siinä vaiheessa todella vaikea löytää se sana ei, mutta kun se on vain joskus pakko sanoa, niinhän muutkin sanoo. Käyt ensiksi sen kamppailun, että edistät omaa hyvinvointiasi ja etsit sitä omaa tahtoa ja omaa elämää. Mutta sitten se ei käykään toiselle, eikä se hyväksy sitä sun vastausta. Sitten sä joudut käymään uuden kamppailun ” teinkö nyt väärin”, ” oonko todella niin huono ihminen” mutta samalla myös sen, että miksei mua arvosteta, miksei mun oloa kuunnella, miksei sitä ymmärretä, että raja tulee vastaan jokaisella.

En tiedä onko mulla alkamassa murrosikä joka jäi elämättä sen hetkisen elämäntilanteen vuoksi. Kun isä kuoli juuri silloin kun olin 13-vuotias ja murrosiän kynnyksellä. Joku irtipäästämisen ja etsimisen aikakausi tässä on menossa. Ja onneks on, on meinaan jo aikakin. Uskon, että se riuhtaiseminen auttaa myös pääsemään eroon kaikista fyysisistä oireista joita aina kehkeytyy kun tilanteet alkavat ahdistamaan ja tuntuu, että taas ollaan pakottamassa johonkin asiaan, joka ei vaan ole yhtään mua itseäni.

Mun täytyy löytää ne palaset, jotka tekee mut onnelliseks mun omassa henkilökohtaisessa elämässä. Mistä asioista mä nautin ja mitä mä rakastan tehdä. On se sitten muiden mielestä kuinka tyhmää tahansa. Pitää vaan osata jättää arvostelut omaan arvoonsa, ja ymmärtää se, että muiden mielipiteet ei määrittele mua mitenkään. Ainoa joka mut voi määritellä millainen oon, olen mä itse. Ja tiedän, että monelle saattaa tulla yllätyksiä ja monet ihmettelee, että miten tosta on yhtäkkiä tullut tollanen. Mutta mitä sitten. Tiedän, että ne jotka mut tuntee, siis ihan oikeesti tuntee, ja niitä on harvoja. Ne ymmärtää mun ”muutoksen” Ja ne jotka ei ymmärrä, niin ei niiden kuulukaan ymmärtää.
 

Tärkeintä on löytää elämäänsä ihmisiä ympärille, jotka tuo sulle hyvää oloa ja saa susta esiin piirteitä joita et ehkä itekään oo tajunnu olevan olemassa, jotka pitää yllä positiivista energiaa ja kannustaa. Ei arvostele sun valintoja.

Ne ymmärtää sun hölmöyksiä. Yö valvomisia, sitä että inspiroituu toisista ihmisistä, iskelmää ja lavatansseja, road trippejä, spontaaneja tempauksia, sitä että istut mieluummin teatterissa kuin elokuvissa, sitä että haluat rikkoa normeja ja sääntöjä, sitä että asioita voi tehdä monella tapaa

Tää kevät on opettanut mulle sen, että niillä ihmisillä on todella paljon merkitystä ja itselle myrkylliset ihmiset saa mut voimaan todella huonosti. Vaikka samalla oon kiitollinen siitä, että oon kohdannut näitä asioita, koska niiden avulla oon saanut silmiäni auki siitä, että en vaan voi olla muiden ihmisten kynnysmattona. Tai voin olla, mutta haluanko jatkaa sitä, niin en. Sen takia mulla onkin ehkä nyt sellanen kausi menossa, että tosi herkästi ahdistuu ja pinna kiristyy jos joku vaatii multa jotain mihin en itse halua ryhtyä, ja se voi olla ihan pienistäkin asioista. Mutta uskon sen kuuluvan nyt tähän proseessiin jota käyn läpi.

Kun vielä löytäisi aikaa itselle kunnon rentoutumiseen ja asioista joita vuoden sisään on tapahtunut palautumiseen. Niin ehkä se joku portti avautuu ja muurit kaatuu.

Yritän opetella ajattelemaan, että oon ihan hyvä tyyppi. Ja vaikka tää tuntuu itsekkäältä sanoa, niin kyllä mä ehkä oon yks huolehtivaisimmista ja hyvä sydämisistä ihmisistä mitä voi olla. Ja siitä oon ylpeä, koska tiedän sen tulevan luonnostaan, enkä tee mitään siksi, että haluaisin saada itselleni jotain. Koska sitten mikään ei olisi aitoa.

Ehkä mä nyt päästän irti menneistä asioista ja työnnän ne avomerelle. Istun rauhassa ja odotan mitä elämä tuo tullessaan. Vaikka kärsimätön oonkin ja haluaisin tietää kaikki nyt heti mitä elämä tuo.