Tunne ihmisen taistelua

TUNNE IHMISEN TAISTELUA

Sä oot aina ajatellut sen olevan pysyvää, ainoa asia elämässä johon voi luottaa että siellä se on. Sinne sä voit mennä aina kun siltä tuntuu. Koti. Sitä sanotaan, että koti on siellä missä sydän on, ja kai se sitten loppujen lopuks niin on järjellä ajateltuna. Kuitenkin tunne ihmisenä jokaisesta asiasta luopuminen vaatii voimia, aikaa ja lujaa tahtoa selviytyä. Sitä ajattelee asiat sydämellä, jolloin ne kaikki tunteet tulee voimakkaina. Muistot säilyy sydämessä sitä sanotaan, mutta onko silti pakko luopua siitä missä ne muistot on syntynyt, missä jokainen kulma ja naarmu kertoo oman tarinansa.
 

Meidän isä on rakentanu talon, johon oon syntyny, ja joka on ollu paikoillaan koko mun elämäni. Nyt siitä pitäisi luopua, ja kaikki pienetkin solut mussa laittaa vastaan siinä asiassa. Mä en pysty näkemään, että joku vieras ihminen katselisi ulos näistä ikkunoista, joista oon nähny kun isä kaartaa pihaan töistä, katsellu kun meidän kissa ja koira tallustelee pihalla. Nähny kuinka puut on kasvanu. Tai että joku muu kävelee pihassa, jossa oon leikkinyt ja pelannut isän kanssa, rakentanut lumilinnoja ja maannut riippumatossa haaveilemassa. Tää piha kuuluu mulle ja mun perheelle ei muille.

Mä oon meidän perheen tunne ihminen ja tuntuu, että on vaikea ilmaista omaa pahaa oloaan niin, että se ymmärrettäisiin. Ymmärrän, että taloudellisesti on vaikeaa pitää omakotitaloa pystyssä, mutta haluan silti uskoa siihenkin että mikä vaan on mahdollista ja vaihtoehtoja voisi olla useita. En vain tiedä mitä ne voisivat olla, mutta mieli niitä yrittää etsiä jatkuvasti, koska halu pitää jotain pysyvää on niin kova. Voisiko se olla tontin puolittamista, tai tontin vuokraamista… sitä tuntee olonsa voimattomaksi kun ei löydä ratkaisua.

Mulle kyseessä on enemmän kuin koti, mulle tässä talossa on kyseessä paljosta muustakin, ei pelkästään menneistä muistoista vaan myös tulevaisuuden toiveista. Mä oon menettänyt monia asioita elämässä yllättäen, niinkuin isäni. Ja koti on aina ollut sellanen turvasatama elämässä, paikka joka pysyy aina ja paikka johon voi turvautua ja jonka seinien sisällä voi tuntea olevansa turvassa niinkuin on tuntenut lapsuudesta asti, ja jonka on ajatellut pysyvän niin kauan, että voisi mahdollisesti tuleville lapsilleen joskus esitellä paikan jossa äiti on syntynyt ja kertoa ne kaikki muistot ja että heidänkin lapsuuteensa kuuluisi jotain joka on kuulunut perheeseen kauan ja jotain jonka heidän vaarinsa on rakentanut ja näin ollen saada isä mukaan lapsenlapsensa elämään. Materialistinen ajatus varmasti monien mielestä, enkä voi sitä kieltääkään etteikö se sitä olisi. Haluaisin vaan silti säilyttää paikan jossa sydän on ollut koko elämän, ja paikan johon palata kun elämä kolhii.

Ymmärrän, että taloudellisesti on vaikeaa pitää omakotitaloa pystyssä, mutta haluan silti uskoa siihenkin että mikä vaan on mahdollista ja vaihtoehtoja voisi olla useita. En vain tiedä mitä ne voisivat olla, mutta mieli niitä yrittää etsiä jatkuvasti, koska halu pitää jotain pysyvää on niin kova.

Isot muutokset elämässä pelottaa aina, koska ei voi tietää mitä sitten tapahtuu. 
 

Nyt tuntuu siltä kuin elämältä katoaisi jotain tukipilareita ja kaikki täytyisi aloittaa alusta ja se tuntuu rankalta. Tietysti tärkeimmät asiat elämässä säilyy ja niistä täytyy osata olla kiitollinen. Elämä ei oo ollu helppoa koskaan, aina on jotain taisteltavaa ja asioita joista pitää vaan selviytyä, mutta on mulla silti perhe jota rakastan ja se on paljon.

Silti odotan viimeiseen asti, että tapahtuisi jokin ihme ja isän rakentama koti säilyisi!