All finished

Heissan,

Nyt ovat harjoittelu osuudet takana ja paperit allekirjoitettuna. Uskomatonta miten aika on mennyt näin nopeasti, nyt ollaan jo muutaman viikon päässä kotiin lähdöstä. Viimeiset kaksi viikkoa olimme ward 2:lla joka on vanhusten osasto, kerron tästä myöhemmin lisää. Sairaanhoitajat tällä osastolla olivat aivan mahtavia,viimeisinä päivinä meinasi oikeasti alata itkettämään kun tuli lähdön aika. Samaan aikaan olin innoissani siitä että harjoittelu oli takana ja pääsisimme tutustumaan kunnolla maahan, mutta samalla takaraivossa hakkasi ja edelleen hakkaa se fakta ettei näitä ihmisiä luultavasti näe enään. Kuka olisi uskonut että voisi olla näin vaikeaa jättää taakseen ihmisiä jotka olen kuitenkin tuntenut vain muutamia viikkoja??

Osasto kaksi on pääosin dementoituneille vanhuksille suunnattu osasto. Muistuttaa hieman vuodeosastoa Suomessa. Tästä osastosta oli kuitenkin tehdty todella kodin omainen sillä potilaat saattoivat olla siellä kauankin. Käytössä olivat myös ”What matters to me?” taulut joihin kirjoitettiin potilaille tärkeitä asioita. Tämä helpotti kommunikointia hämmentyneiden potilaiden kanssa sillä aina löytyi jokin aihe josta sai juteltua. Kuten aiemmin mainitsin, sairaanhoitajat olivat osastolla aivan mahtavia ja opin heiltä paljon Brittien käytäntöjä sekä muita tärkeitä taitoja. Esimerkiksi tähän mennessä ei ollut vielä tullut suomessa vastaan lääkkeiden antoa nenämahaletkun kautta mutta nyt on sitäkin tullut harjoiteltua. Lisäksi osastonhoitaja oli aivan mahtava ihminen, hän osallistui potilaiden hoitoon samallalailla kuin muutkin, auttoi aamupesuissa ja vessassa käynneissä. Muutenkin oli koko ajan apuna ja otti meidät vaihtarit todella hyvin vastaan.

Vanhushoitotyö on itselleni aika tuttua kun olen sitä aiemmin jo tehnyt joten en ehkä koe oppineeni samallalailla mitä opin lasten osastolla. Tuntuu kuitenkin siltä että tällä osastolla tuli eniten varmuutta englanninkielen käyttöön sekä tietynlaista selkeyttä kommunikointiin sillä osa potilaista ei kuullut kunnolla tai olivat muuten vain hieman hämmentyneitä. Oli kuitenkin mielenkiintoista verrata Suomen ja Walsallin eroja. Esimerkiksi liukulakanoita ei löytynyt oikeastaan mistään joten liikuttelussa käytettiin normaalia lakanaa. Itse en tätä pitänyt hyvänä vaihtoehtona, olisin ennemmin etsinyt liukulakanan mutta niitä oli osastolla vähän eikä opiskelijana saa ääntään aina tarpeeksi hyvin kuuluviin. Toinen asia mikä itselleni pisti mieleen oli todella pitkät kotiutumis ajat, osa potilaista oli osastolla kuukausia. yksi syy tähän on se ettei sosiaalipalvelut arvioi potilaan tilannetta ja avun tarvetta kuin vasta kun potilas on lääketieteellisesti valmis kotiutettavaksi. Eli toisin sanoen periaattessa terve vanhus voi joutua odottamaan osastolla useammankin viikon, jotta hänelle saadaan kasaan tarvittavat sosiaalipalvelut. Vaikka hän olisi ollut sairaalassa hoidossa jo useamman viikon ennen tervehtymistään.

Pidin kuitenkin osastolla vallitsevasta yksilöllisyydestä. Jokainen potilas oli oma itsensä ja hänet huomioitiin hänelle sopivalla tavalla. Lisäksi osastolla esimerkiksi leivottiin yhdessä maanantaisin ja järjestettiin dementia breakfasts jotka olivat mielestäni todella mukavia, lisäksi askartelin muutaman potilaan kanssa. Moni potilas piti näistä tuokioista ja ne olivat todella mahtavia tilaisuuksia kommunikoida vanhusten kanssa, niin hoitajien näkökulmasta että potilaat keskenään. Sain kuulla monia erilaisia tarinoita ja nämä hetket ovat sellaisia mitä en unohda aivan heti. Vanhemmalla sukupolvella on todella paljon arvokasta tietoa ja taitoja joita ei mielestäni huomioida tarpeeksi. Mielestäni olisi kaikille hyväksi jutella vanhusten kanssa silloin tällöin, ne hetket ovat tärkeitä vanhuksille. Yhtäkkiä voi huomata oppineensa jotakin tältä pieneltä muistamattomalta mummolta joka ei enää tässä maailman hetkessä enää ole täysin mukana.

Harjoittelussa ollessamme saimme myös osallistua walsall manorin ensimmäiseen vuosittaiseen best practice dayhin. Kuulimme erillaisia lyhyitä luentoja ja esityksiä eri osastoilta, tarinan erittäin vahvasta naisesta ja hänen matkastaan sairaanhoitajaksi sekä osallistuimme kahteen workshopiin. Päivä oli todella mielenkiintoinen ja olen todella onnellinen siitä että saimme tähän osallistua. Esitykset olivat todella mielenkintoisia ja tapasimme paljon uusia ihmisiä. Workshopeista toinen käsitteli somen käyttöä työssä, tämä oli todella mielenkiintoista. Täällä somea kannustetaan käyttämään työssä ns yksityisenä ihmisenäkin, esimerkiksi mainostamalla erilaisia tapahtumia kun taas Suomessa tuntuu että välillä ei saisi somessa näkyä minkäänlaisia linkkejä työhön. Mielestäni tämä on hyvä asia sillä jos somen käyttöä opetettaisiin työpaikoilla ennemmin kuin kiellettäsiin kokonaan, se voisi helpottaa navigoimista nykypäivän some viidakossa. Toinen workshop oli projektista jossa pyritään lähentämään perus nuoroa ihmisiä vanhusten kanssa. Näimme videoita siitä miten runon lausuminen tai laulu ns herätti muistisairaita. Miten vanhukseen saatiin hetkeksi aikaa yhteys kun hän yhtyi mukaan yhteislauluun. Workshopin vetäjä rohkaisikin kaikkia käyttämään omia lahjojaan työssään. Tämä voisi toimia Suomessakin, pienillä hetkillä saada parannettua vanhuksen elämää.

Kaiken kaikkiaan tuntuu että harjoittelu oli onnistunut. Täällä on ollut hyviä ja huonoja päiviä, välillä itkettänyt ja välillä naurattanut. Nyt ollaan melkein lopussa, tuntuu ettei tätä ole vielä aivan käsittänyt. Huomenna tulee luultavasti olemaan vaikein osuus kun täytyy sanoa heipat tältä kertaa kreikkalaisille vaihtareille. Uskomatonta miten tärkeitä ihmisistä tulee lyhyen ajan sisällä <3  Matkustelemme vielä ympäri Iso-Britanniaa ja käymme Irlannissa muutaman viikon aikana mutta sitten on loppu itkua vaille valmis. Postaukset harjoitteluista olivat kuitenkin tässä. Luultavasti vielä yhden tai kaksi kirjoitusta teen matkoista.

-Janika

kulttuuri oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *