First Thoughts

Olen umpikujassa. Ainaisessa. Ikuisuudessa loputtomassa.

Mitä teen? Miten pääsen pois?

Olen kuin vanki vankilassa. Sydän hakkaa, mutta mieli lyö tyhjää. Istun pimeässä. Yksin. Odotan ja odotan. Odotan pelastajaa. Pelastajaa, joka antaa valon takaisin elämääni ja auttaa minut läpi ympäröivän pimeyden.

Kyllä hän vielä joskus saapuu. Tulee luokseni. Pelastaa minut.

Mutta vielä ei ole sen aika. Vaikka toivoni pelastajasta on mennyt, jaksan silti uskoa, että hän on olemassa. Minun oma pelastaja. Mutta entä jos hän saapuukin liian myöhään? Onko uskonikin jo menetetty? Sitä en saa vielä tietää.

”Rupea nukkumaan”, kuulen jostain kaukaa, aivan kuin toisesta universumista. Siellä olen valon ympäröimänä, kuljen hymy huulilla, ja kyyneletkin ovat vain onnen kyyneliä, toisin kuin täällä. Mieli on allapäin, samoin totinen ilmeeni, kyyneleet kertovat tuskasta, jota koen joka vuosi, joka kuukausi,joka päivä. Eikä loppua näy. Haluan vain ikeä. Koko ajan pelkään, että mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä mieleeni tulee. Päätänkö tehdä jotain typerää vai sanoa jotain toista loukkaavaa vai mitä. En uskalla sanoa tai tehdä tai edes ajatella mitään. Joudun elämään koko ajan todella varuillani. En uskalla päästää ihmisiä enää elämääni tai lähelleni, sillä jos päästän saatan vain satuttaa heitä.

Voiko tämä johtua lapsuudestani? Silläeräänä iltana olin menossa äidin ja isän luokse, sillä olin herännyt huutoon myöhään illalla. Jos nyt saisin elää tuon hetken uudelleen, yrittäisin vain jatkaa unia, sillä nurkan takaa kuului vain itkua ja huutoa. Perheemme oli hajoamassa kahteen osaan. Näin isäni viimeisen kerran keväällä 2007. Siitä on jo 12 vuotta. Tuntuu vain, että aika kiitää. Nämä 12 vuotta ovat olleet tunnerikkaat vuodet. On naurettu,mutta myös itketty. Viime vuosina asiat ovat menneet huonompaan suuntaan.Mieleni on alaknut temppuilla, ja olen alkanut menettämään itseäni. Olen yrittänyt pitää itseni kasassa, mutta turhaa. Olen umpikujassa. Satutan ja hajotan tämän perheen. Välillä on jaksoja jolloin menee paremmin, mutta myös jaksoja jolloin menee huonommin.

Uskon, että syytän sisäisesti perheeni hajoamisesta sekäisäni menettämisestä itseäni, vaikka syy ei ollut minun. Toivottavasti pelastajani saapuu pian, sillä olen alkanut jo luovuttaa. En jaksa tätä ainaista kamppailua kahden maailman välillä. Ole kiltti ja kuule toiveeni.