Sinun arkesi on lapsesi lapsuus

Odotin ensimmäiseltä blogimerkinnältäni jotain muuta, mutta tämän tekstin julkaiseminen tuntui oikealta ja teksti vain vyöryi näppäimistöltä. Olen kuullut usein, etten ole kovin avoin, mutta se johtuu siitä, ettei ole asioita joissa voisin olla – häpeä ja riittämättömyys ovat niin vahvasti läsnä, etten pysty aina kohtaamaan niitä. Löydettyäni Mies+ yhteisön, oli vain pakko oksentaa kaikki mitä olen kuluneiden kuukausien ajan mielessäni pyöritellyt.

Varhaislapsuudessani tapahtuneet asiat vaikuttavat minuun edelleen tavalla tai toisella. Niihin tapahtumiin en voi enää vaikuttaa, mutta sen sijaan voin katkaista isieni kierteen. Jollen voinut olla suvun ensimmäinen journalisti, voin olla ensimmäinen joka toteaa, että tällaista paskaa ei tarvitse joka polvessa sietää. Kaput ja nada.

Löysin Instagramista tilin, jossa miehet saavat olla -oikeutetusti, ansaitusti- äänessä. Ei tarvitse olla kuitenkaan mies samaistuakseen tilillä kerrottuihin tarinoihin ja ihmiskohtaloihin, mutta puolustukseksi sanottakoon, että pahimmat arpeni ovat miesten tekemiä. Tahallisia tai tahattomia, mutta tekemiä.

Minulla olisi monta vastaavaa tarinaa kerrottavana arvaamattomuudesta, mikä kohdistui täysin puolustuskyvyttömiin lapsiin. Halusin vain kertoa, miten tärkeää miesten on saada väylät auki avun hakemiselle ja rikottua äijämaailman puhumattomuuden tabuja, koska se auttaa samalla myös meitä tyttäriä.

Alussa oli suo, kuokka ja raivohullu isä 

Olin 7-vuotias, kun äiti osti elämäni ensimmäisen suklaajoulukalenterin. Illalla muistimme sisaremme kanssa sen olemassaolon ja pyysimme äidiltämme saada siitä jo ensimmäiset luukut auki, vaikka oli vasta marraskuu. Isä nousi sanaakaan sanomatta, otti kalenterin ja repi sen täysin pieneksi silpuksi olohuoneen pöydälle silmiemme edessä. ”Siinä on saatana.” Itkimme hillittömästi, koska isän raivokohtaus oli ollut niin ennakoimaton puhumattakaan siitä miten tärkeä joulukalenteri oli meille. Tapauksesta ei puhuttu enää koskaan. Reaktiosta (myös niistä muista..) jäi epävarmuus, mikä on seurannut aikuisuuteen asti. Pelkään edelleen, onko vastassa täydellinen välinpitämättömyys vai ylimitoitettu raivari kun tai jos erehtyy pyytämään jotain.

Isä loi alituisesti epävakaata ilmapiiriä ympärilleen. Hän saattoi yhtäkkiä läimäyttää minua tai suuttua jos kaaduin portaissa. Jos minua nauratti, hän karjui minut hiljaiseksi.

Riemulomat autolla 

Yksi raivokohtaus tapahtui kun oli eka ja tokaluokan välinen kesäloma.

Olimme liikkuvassa autossa ja meille tuli riitaa istumapaikoista. Halusin istua etupenkillä, mutta ratintakana istuva isä ei halunnut, että jäisin siihen. Hän menetti yhtäkkiä hermonsa, otti minusta kiinni, heitti minut takapenkille ja lähti kiihdyttämään suoralla kysymättäkään miten minulle kävi. Sanomattakin selvää, että itkin.

Toisella kerralla alle kaksi vuotias pikkuveljeni lensi pää edellä jalkatilaan, koska isä ei ollut vaivautunut kytkemään häntä lähtiessä kunnolla kiinni. Kun pyysimme, että isä pysähtyisi, niin hän ärsyyntyi ja lisäksi veljen itku sai hänet vain painamaan lisää kaasua. Vedin veljen takaisin ylös.

Tajusin vasta aikuisena miten helvetin vaarallisia meidän kotikaupungin sisällä tehdyt reissut olivat.

”Järjestä lapselle pettymyksiä niin ei muutu ylpiäksi”

Olimme sopineet menevämme erääseen lapsiystävälliseen tapahtumaan, mikä järjestettiin äitini työpaikalla. Emme sisareni kanssa saaneetkaan isän vaatimassa ajassa vaatteita ajoissa päällemme tai harjattua hiuksiamme, niin hän lukittautui työhuoneeseensa eikä suostunut puhumaan meille kummallekaan. Hän yksinkertaisesti perui lähtemisemme yksipuolisella päätöksellä, mutta unohti ilmoittaa siitä meille. Odotimme odottamasta päästyä, että hän tulisi ja veisi meidät äidin luo, joskin mikään maanittelu tai neuvottelu ei auttanut. Hän suoranaisesti vittuili meille matkimalla puhettamme, sytyttämällä uuden tupakan ja katsomalla meitä oudolla virneellä ihan kuin nauttien tilanteesta, eli se oli silkkaa kiusantekoa.

Lopulta tuntikausien odottelu päättyi siihen, kun äiti tuli takaisin kotiin ja kysyi, miksi isä ei tuonutkaan meitä tyttöjä paikalle. Suurena pettymyksenä tuli tieto, että odottamamme tilaisuus olikin jo päättynyt ja sitä pettymystä oli todella vaikea käsitellä varsinkaan kun kumpikaan aikuisista ei vaikuttanut olevan moksiskaan. Äiti oli lupaillut tapahtumaa useamman päivän ja teroittanut meille miten tullaan paikalle, mutta isä vesitti sen parhaansa mukaan.

Kysyttäessä asiaa isä vastasi tylysti: ”Tytöt eivät harjanneet hiuksiaan.” Olimme vittu viisi vuotiaita!

En edes voi käsin laskea kuinka monta kertaa tuo pelleily toistui jollain tavalla läpi lapsuuteni. Jos me muu perhe sovimme lähtevämme tapahtumaan X, niin isä ei puhunut mitään eikä osallistunut päätöksentekoon. Juuri kun aloimme tehdä lähtöä, kuulimme eteiseen kun isä käynnisti auton pihalla ja lähti pokkana ajamaan ilman meitä ilmoittamatta siitä sanallakaan. Jos halusimme uimaan, hän vetkutteli niin kauan, että hallit olisivat olleet jo kiinni kun olisimme olleet perillä – ja edelleen kysyn, mikä esti äitiä ottamasta itse autoa alle?

Pahimpana muistan silti sen, miten isä lukitsi äidin kerran kuistille kylmänrauhallisesti kostoksi jostain. Me lapset hätäännyimme, mutta isä karjuen kielsi meitä avaamasta ovea. Lapsen järjellä luulin, että äiti jää ulos koko yöksi ja itkin peloissani. Samalla kun äiti huusi oven läpi ohjeitaan, isä alkoi uhriutumaan ja puhui meille hyvin pehmeästi, miksi äitiä ei tarvitse päästää sisälle – aivan kuin olisi ollut täysin normaalia lukita ihmisiä pihalle kodistaan. Isä istui eteisen päässä ja katseli, kun äiti pähkäili sisälle pääsyä (siihen aikaan ei ollut kännyköitä) ja me pähkäilimme mitä teemme.

Yritimme lopulta siskoni kanssa auttaa äitiä avaamaan ovea, mutta se oli liian painava pienten lasten avattavaksi. Lopulta äiti löi kuistin ikkunan kivenmurikalla rikki pystyäkseen itse ulkokautta avaamaan sen.

Välikohtauksesta ei puhuttu enää koskaan. Meille ei selitetty mitään, ei pyydetty anteeksi, ei järkeistetty tapahtumia. Jos isä ei halua päästää äitiä sisälle, isä ei päästä äitiä sisälle ja meidän lasten mielipiteillä ei ole väliä.

”Pikkujuttuja, eihän lapsi muista”

Kaikki se mitä olin kokenut isäni kanssa kertautui teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa. Kun isäni häipyi kuvioista lopullisesti, niin hänen tilalleen tuli poikaystävä, joka täytti tutun ja ”turvallisen” perhedynamiikan, eli piti olla yksi, jonka vuoksi muu perhe käveli varpaillaan koko ajan.

Olin 15-vuotias, kun pelleilin oman kotini keittiössä lehteä lukevalle poikaystävälleni jostain. Poikaystäväni reaktio olikin täysin päinvastainen kuin olin odottanut. Hän suuttui. En muista mistä hänen pinnansa katkesi, mutta voin väittää, ettei se ollut mitään mistä hänen olisi pitänyt väkivaltaisesti kantaa minut parvekkeelle, heittää kylmälle betonilattialle kuin märän säkin ja lukita ovi poistuessaan.

Noustuani lattialta tajusin, että kaverini istuivat siellä ja hämmästyivät välikohtausta. Nolostuneena koputtelin parvekkeen ikkunaan, mutta näin vain miten poikaystävä istuutui takaisin tuolilleen ja käänsi lehdestä sivua. Silloin muistan, että minulla pimeni. Potkaisin parvekkeen lasin jalallani rikki, avasin oven ulkokautta ja kävelin sisälle. Olin vihainen, nöyryytetty ja alistettu ja tunsin äärimmäistä raivoa niin etten pystynyt päästämään ääntäkään. Tilanne kääntyi kuitenkin täysin minua vastaan: raivohullu, idiootti, huora hajottaa paikat, yritän lukee lehtee rauhassa ämmä ni sä häiritset mua..  Sinänsä hassua, etten tehnyt mitään muuta kuin hajotin ikkunan päästäkseni takaisin sisälle. En huutanut, en raivonnut, en sanonut sanaakaan.

En myöskään vaivautunut puolustelemaan itseäni. Se olisi ollut aivan turhaa.

Äiti tuli katsomaan hajonnutta lasia ja haukkui minut kaikkien kuullen pystyyn. Kaverit alkoivat koota paheksuvin katsein lasinpaloja lattialta. En osallistunut siivoukseen vahingossakaan, joskin se johtui tilanteen lamaannuttavuudesta. Siinä heidän kaikkien häärätessä ja pätiessä yhdestä ikkunasta yhtäkkiä muistin miten olin itse jo alle seitsenvuotiaana imuroinut vanhempieni jälkiä vastaavista tapahtumista ympäri taloa jatkuvasti.

Poikaystäväni tuli uhkailemaan minua ja paasasi, miten käytöksestäni keskusteltaisiin myöhemmin.

Ei muuten keskusteltu. Hajonneeseen parvekelasiin ei palattu enää koskaan, koska keskustelun sävy uhkasi jokaisella yrityskerralla muuttua ex-poikaystävälleni epämieluisaan suuntaan: kysyin tiukasti, miksi hän omassa kodissani lukitsee minut toisen kerroksen parvekkeelle, jos talossa oli useampi ovi jotka kulkivat molempiin suuntiin. Hänen käytettävissään oli ovi porraskäytävään, josta pääsi ulos jos alkoi liikaa ärsyttämään.

Koska hän ei keksinyt muuta puolustuksekseen, hän sivalsi minua loukkauksella: ”Sä olet niin huvittava silloin kun sä suutut.”

Ex-pyggiksen huomattua, ettei syyllistys, uhkailu ja vastuunsiirto tehonnut minuun, hän yritti tukeutua äitiini. Mitä enemmän minua syyllistettiin porukalla, sitä enemmän lukkiuduin, en tuntenut enää mitään tunteita ja vajosin jonnekin omiin maailmoihini. Sitä vähemmän exäni sai minusta mitään otetta, mikä vähensi hänen mahdollisuuksiaan yksipuoliseen vastuunsiirtoon käytöksestään.

Muistan sitä kesää seuranneen syksyn miten yksinäinen olin. Istuin kotona ja olin sulkeutunut kuin simpukka tajuamatta miksi voin niin huonosti. Joskus itkin ja kirjoitin ajatuksenvirtaa saamatta silti kiinni mistään. Usein minun käskettiin ryhdistäytyä, käydä vähän lenkillä ja lopettaa parkuminen, koska ihmisillä oli oikeitakin ongelmia.

Jonain kertana poikkis päätti katkaista naurukohtaukseni heittämällä minut alas tuolilta, painelemalla parvekkeelle ja valitamalla kaikille miten käytökseeni on saatava loppu. Hän ei vain voisi olla tuollaisen kusipääkakaran kanssa.

Välikohtauksen takia vetäydyin huoneeseeni ja itkin. Olen aivan varma, että jos tuo ei olisi muistuttanut lapsuuden kolhuista, olisin vain viskannut tuon tyypin pihalle päästämättä kyyneltäkään, mutta nyt olin hämmentynyt ja lukossa. Läheiseni tuli huoneeseeni ja kysyi, että itkinkö siksi, että hän jutteli niin läheisesti py:ni kanssa. Häpeän hänen itsekeskeisyyttään vieläkin – minulla oli lonkka kipeä heittelyn takia, ja hän kysyy tosissaan olinko mustasukkainen. Mikä idiootti.

Kun apua ei ollut 

Siihen aikaan ei puhuttu seurusteluväkivallasta ja yleinen asenneilmapiiri oli hyvin naisvihamielinen. Sellaista asiaa kuin itseään puolustava teinityttö ei ollut, vaan kaikki palaute, hyvä tai huono, oli vain kitinää. Kasvavan naisen tehtävä oli seistä hiljaa ja hymyillä ja olla vaivaton. Ongelmia tuli, kun en halunnut olla sellainen.

Siihen aikaan Suosikeissa, MeKakseissa ja muissa nuortenlehdissä ilmestyi kahtiajakoisia ilmoituksia nuorten turvakodeista, joihin sai mennä, mutta huomautettiin ”etteivät ne ole paikkoja, joihin tullaan potemaan kasvukipuja”. Miten omasta tilanteestaan hämmentynyt teini osaa päätellä mikä on apua vaativa ongelma, varsinkin jos kasvuolosuhteet ovat alusta asti olleet pielessä?

Jos oli puhelinnumeroita joihin soittaa, niin niihin olivat aivan oudot soittoajat eikä lankapuhelinaikana ollut mahdollisuutta puhua jos muu perhe hääräsi ympärillä. ”Joo olkaa hiljaa, soitan tonne nuortenlinjalle ja kerron miten mun kundikaveri lukitsee mua pakkaseen..”

Vaikka ihmiset vaihtuivat, dynamiikka ei muuttunut 

Kaikissa tapahtumissa yhteistä oli se, että niistä ei puhuttu jälkeenpäin ja ne olivat perheen miesten masinoimia otteluita. Kukaan ei selittänyt käytöstään, keneltäkään ei pyydetty anteeksi eikä keneltäkään vaadittu anteeksipyyntöä. Mutta silti jostain ihmeellisestä syystä muistan keskusteluita kun istuin aapisen kanssa olohuoneessa ja äiti saattoi aloittaa: ”Minusta sinun pitäisi pyytää anteeksi isältäsi..””Sä tarvitset kallonkutistajaa tohon oireiluun..” ”Se on varmaan se Tsernobil kun on tehnyt susta tollaisen..”

Kaikkein huolestuttavinta silti oli, että kaikille tapauksille on yksi myös yhteinen tekijä lisää: hiljaa tapahtumia taustalta seurannut äiti, joka ei tehnyt elettäkään mihinkään suuntaan.

Sinun arkesi on lapsesi lapsuus. Kunpa kaikki aikuiset muistaisivat sen, kun punnitsevat valintojaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan. Instagramin Mies+:n tilillä oli myös postaus, jossa sanottiin näin: ”Ne, jotka käyvät terapiassa, käyvät siellä usein siksi, että heidän elämässään on ihmisiä, jotka eivät ole käyneet terapiassa.” Olisipa omakin isäni käynyt, niin minun ei olisi tarvinnut.

Päätin itse ottaa vastuun ja katkaista kierteen. Ehkä kaikki oli alkanut isälläni omassa lapsuudessaan, joka oli alkanut hänen isällään omassaan, ihan sama eikä se kiinnosta minua tippaakaan, koska tärkeintä on vain tämä hetki. Vaikka olen naisolettama, voin silti olla viemättä eteenpäin sitä naisen roolia, jota minulle yritettiin isäni välityksellä kovasti tarjota.

”Ei aika ongelmiasi ratkaise, vaan se, että itse kipupisteesi tunnistat.”

Matkalla ollaan yhä, mutta olen oppinut miten pieniin ihmisiin tehoaa useimmin hali, syli ja pusu poskelle. Kaikelle väkivallalle on nollatoleranssi. Sellaista asiaa ei ole mikä ei sylillä ja halilla ratkeaisi. Neuvotteleminen on jopa viihdyttävää – olen myös huono äiti, sillä saatan hyvien perusteluiden takia joustaa asiassa, josta olisi fiksuinta olla joustamatta. Mutta mitä muutakaan voin tehdä, jos kolmivuotias osaa perustella miksi tarvitsee eläintarhan pop up puodista lelupapukaijalle leikki-eläinlääkärisetin. ”Sen siipi on hieman rikki ja se pitää hoitaa.” Palkkio neuvottelu- ja perustelutaidoista, sekä siitä, että pikkuinen osoittaa maailman tärkeintä ominaisuutta eli empatiaa.

P.s. Kyselin kavereiltani näin kolmikymppisenä, miten he muistivat tapahtuman parvekkeella. Toiselle oli tärkeää muistella miten kadehdittavan alipainoinen olin, ja kuinka laihalta uumani näytti niin isoissa farkuissa. Toisin sanoen he eivät tajunneet tapahtuman luonteesta yhtään mitään mutta olimmehan vasta 15-vuotiaita.