Älä isi juo enää

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, minkälainen ihminen olisin jos isäni olisi lapsuudessani ollut ihan normaali isä – eikä alkoholisti. Olisinko vahvempi? Olisinko rohkeampi? Luottaisinko ihmisiin?

Isäni on aina juonut paljon. Minulla ei ole lapsuudestani juurikaan onnellisia muistoja, sillä ikävät muistot hukuttavat onnelliset alleen. Siskoni on joskus vitsaillut, että olen todennäköisesti alitajuisesti blokannut suurimman osan kaikista lapsuusmuistoistani, sillä en koskaan muista tapahtumia joista hän puhuu. Onhan se mahdollista.

Kun olin pieni tyttö, isäni istui kapakassa päivät ja yöt. Päivällä ja yöllä oli vain se ero, että päivisin minä olin mukana. Minut istutettiin pyöreään pöytään Aku Ankka -kirjan kanssa, kun puoli tusinaa humalaista miestä istuivat ympärilläni, joivat ja pelasivat korttia. Muistikuvani näistä hetkistä ovat poikkeuksellisen selkeät. Pelkästään ajatellessani asiaa sydämeni kääntyy ympäri pelon ja väsymyksen tunteesta, joka minulla tuolloin oli. Eniten lapsuudessa käyttämäni lause lienee: ”Isi, voidaanko jo mennä kotiin?” Äitini muistaa jopa kerran, jolloin isäni vei minut baarin korkeassa kuumeessa. Kuulemma istuin pöydässä iso koskematon jäätelöannos edessäni. Kuinka kipeä lapsi on, jos jäätelö ei maistu? (Tässä kohtaa lienee tärkeintä mainita, että äitini kävi töissä ja yritti elättää perhettämme. Edellä mainittu tarina päättyy siten, että äitini vei minut kotiin ja raivosi isälle koko äidinvaiston voimin. Se on muuten paljon.)

Alkoholistin lapsi

Vielä tänäkin päivänä pelottavin ja ahdistavin ääni jonka tiedän, on ulko-oven aukeaminen. Sitä oli odotettu ja pelätty monta tuntia. Siihen havahtui unesta. Ja sitä ääntä seurasi aina huuto, joskus astioiden paiskominen, usein vaatteiden heittely käytävään sekä lopulta isän kuorsaus saunan lauteilla. Minä halusin toisaalta aina puolustaa isääni, sillä jo pienenä lapsena tunsin sääliä häntä kohtaan. Sekin pelotti. Entä jos äiti suuttuu, kun puolustan isää? Nykyään, jos avomieheni on yöllä juhlimassa, odotan häntä sydän kurkussa jatkuvasti heräillen ja aukeavan oven ääntä odottaen. En minä pelkää sitä, että hän on ryyppäämässä tai että hän tulee kotiin. Pelkään ainoastaan odotusta. Ja sitä ääntä.

Se, mitä en vielä tänäkään päivänä ymmärrä on se, miksei äitini jättänyt isää aikaisemmin. Olin muistaakseni 10-vuotias, kun vanhempani vihdoin muuttivat erilleen. Soitin ystävälleni pyytääkseni häntä kylään, johon tämä vastasi ettei halua tulla, kun vanhempani aina riitelevät. Siihen minä sitten ylpeänä, että ”Ei enää, kun isi muutti pois”. 

Lapsena, teini-ikäisenä ja aikuisenakin olen joutunut pettymään isäni vuoksi lukemattoman monia kertoja. Koskaan ei voinut tietää, onko hän tällä kertaa humalassa ja jos on, kuinka pahasti. Kerran hänen piti tehdä minulle ruokaa, mutta oli niin humalassa että kaatoi raa’an pastan paistinpannulle kattilan sijaan. Siinä sitä sitten syötiin kovaa paistettua pastaa. Vasta 14-vuotiaana minä uskalsin lähteä pois isän luota, kun hän sammui alkuillasta sohvalle. Matkustin bussilla äitini luo – eli omaan kotiini – ja sanoin etten enää halua mennä isälle yöksi.

Muutama vuosi sitten isän kunto romahti. Hän oksensi verta melkein päivittäin ja oli muutenkin erittäin huonossa kunnossa. Se ei toki estänyt häntä juomasta. Vasta vuonna 2013 joulun alla lääkäri sanoi nuo kolauttavat sanat: ”Jos juot, kuolet.” Isä lopetti juomisen kuin seinään ja on ollut täysin tipattomalla yli vuoden. Olen siitä valtavan iloinen, sillä olen saanut takaisin sen isän joka minulla oli vielä lapsena – ainakin silloin tällöin. Minua kuitenkin surettaa se, että juominen loppui vasta kuolemanpelkoon. Juominen ei loppunut siksi, että minä, siskoni ja veljeni kärsimme siitä ja pyysimme häntä lopettamaan lukemattomia kertoja. Alkoholi vei isää kuin pässiä narussa, eikä rakkailla ollut mitään väliä. Tiedän, että isäni rakastaa minua valtavasti ja minäkin rakastan häntä. Siksi alkoholismi onkin pelottavin sairaus jonka tiedän. Alkoholistia ei voi parantaa. Hän voi itse parantua – jos haluaa. Useimmiten ei halua.

I cannot cry
Because I know that’s weakness in your eyes
I’m forced to fake
A smile, a laugh, every day of my life
My heart can’t possibly break
When it wasn’t even whole to start with

En ole oikeastaan koskaan puhunut isäni alkoholismista kenenkään kanssa. Äitini kanssa en ole halunnut puhua, koska hän on jo kerran joutunut ne ajat elämään. Ystäviltäni salasin asian aikuisikään asti, jolloin uskalsin tilanteen myöntää ääneen. Siltikään en kehtaa tunteitani avata sen kummemmin. Nämä on niitä asioita, joita kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Yllättäen kuitenkin koin, että haluan puhdistaa omaa sisintäni pukemalla näitä muistojani sanoiksi. Vähitellen. Minulla on aikaa parantua, hyväksyä ja antaa anteeksi.

Toivon, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi elää onnetonta lapsuutta. Se on maailman suurin vääryys.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä

Kun hyvä teko ei tunnukaan hyvältä

Luin joulua edeltävällä viikolla Iltalehdestä jutun 90-vuotiaasta Väinöstä, joka ei päässyt sairaalaan tapaamaan vammaista poikaansa, koska hänelle ei myönnetty taksietua. Väinön tarina suretti minua aivan valtavasti. Jotenkin ajatus vanhuksesta, jonka vaimo oli jo joitakin vuosia sitten menehtynyt ja poika oli jo lapsena joutunut laitoshoitoon sai minut aivan pois tolaltani. Ei ainoastaan tämän Väinön vuoksi, vaan myös pojan joka varmasti jollakin tasolla odotti isäänsä.

Pohdin asiaa noin nanosekunnin ja päätin etsiä Väinön käsiini. Se oli varsin helppoa, kiitos Fonectan, josta sain hänen kotiosoitteensa. Marssin reippaana tyttönä pankkiautomaatille ja nostin sata euroa käteistä. Kirjotin Väinölle joulukortin ja lisäsin rahat kuoreen. Kehotin häntä käyttämään rahat taksiin, jotta hän pääsisi tapaamaan poikaansa jouluna. Postitin kuoren sankassa lumisateessa ja toivoin, ettei lumi kastellut kuorta. Askeleet kotiin olivat keveät.

Seuraavalla viikolla lueskelin jälleen iltapäivälehtiä netissä, kun löysin uuden artikkelin Väinöstä. Siinä kerrottiin, että hänen tarinansa oli saanut todella monet yritykset ja yksityishenkilöt heräämään ja avustamaan häntä rahallisesti. Siis yrityksetkin. Eli tahot, jotka ovat varmasti avustaneet vanhusta sadoin, ellei tuhansin euroin. Oma pieni avustukseni tuntuikin yllättäen mitättömältä. Se oli vain yksi muiden joukossa.

Uskon, että Väinö on ilahtunut joulukirjeestäni siinä missä muistakin, mutta minusta itsestäni tuntuu että sen merkitys pieneni oleellisesti. En oikein tiedä mitä ajatella. Olen erittäin onnellinen siitä, että Väinö sai toivomansa ja pääsi (toivottavasti) tapaamaan poikaansa jouluna – siitä ei ole kysymys. Jotenkin vaan oma vilpitön apuni tuntuukin turhalta. Erityisesti, koska sata euroa on minulle todella iso raha.

tunne.jpg

Miten minusta tuntuu etten osannut nyt ollenkaan ilmaista asiaani? Kuulostaa siltä, kuin olisin jotenkin katumapäällä siitä, että yritin olla avuksi. Ei, ei, ei. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni – tein kauniin teon tuntemattomalle ihmiselle. Mutta silti se oli vain yksi muiden joukossa.

Suhteet Oma elämä Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta