Olen huomannut ajattelevani rakkautta paljon viime aikoina. Nyt tuntuu, että haluan pukea sen sanoiksi, nähdä sen mustaa valkoisella, katsella sitä ja tuntea sen kaikilla kehoni aisteilla.

Tapasin avomieheni tammikuussa 2012. Olimme hyviä ystäviä puoli vuotta, kunnes suhteemme eteni uudelle, romanttiselle tasolle. Muutimme nopeasti yhteen – saman vuoden syksyllä – ja tänä syksynä ostimme ensimmäisen yhteisen kodin.

Sananen meistä. Emme ole koskaan riidelleet. Pientä kinaa silloin tällöin, tietenkin, mutta koskaan emme ole toisillemme huutaneet. Olemme molemmat iloisia hassuttelijoita. Kotona saatamme yhtäkkiä alkaa tanssia ja laulaa jotakin aivan hölmöä. Yleensä minä olen se joka sekoan päästäni ja alan hassutella, mutta mieheni lähtee siihen heti mukaan. Sitten minä katson häntä, kuin hän olisi meistä se hullu. Sekoilu on se ”meidän juttu”. Mielestäni se on valtavan tärkeää, että toisen kanssa on hauskaa.

Eniten rakastan niitä hetkiä, kun katsomme toisiamme silmiin ja kumpikin hymyilee. Yhtäkkiä, ilman syytä, kuin yhteisestä sopimuksesta. Silloin hymymme viestii siitä valtavasta rakkauden määrästä, joka kummankin sydämessä toiselle sykkii. Silloin ei tarvita sanoja. Ne hetket… Voi, miten haluaisinkin säilöä ne aarrearkkuun ja ottaa esille aina sellaisina hetkinä, kun harmittaa tai surettaa.

Pelkään hirveästi sitä, että suhteemme ”ensiliekki” alkaa hiipua nyt, kun olemme seurustelleet reippaan kaksi vuotta. Niinhän sitä sanotaan, että viimeistään kahden vuoden päästä toinen alkaa ottamaan päähän. Entä jos niin käy meille? Ei kai niin voi meille käydä, mehän ollaan niin onnellisia.

Vaikka tuo mainitsemani pelko on olemassa, on se aivan viimeisen parin viikon aikana hävinnyt taka-alalle. Olen tuntenut oloni niin onnekkaaksi, rakastetuksi ja rakastavaksi. Tuntuu kuin sisälläni olisi hehkuva vaaleanpunainen lämpö, joka tuudittaa minut rauhalliseen ja onnelliseen olotilaan.

Toivon niin hartaasti, että tunne ei koskaan häviä.
 

p.s. Rakastan sinua.