Matkalla

Kävin yhden yön reissulla kaverin kanssa. En ole poistunut tästä kaupungista sitten diagnoosin. Tai no, en ole oikeastaan poistunut edes kotoa juuri mihinkään..

Ja voinpa sanoa, että oli aika piristävää! Ihana vain hengailla ja sellaisen ihmisen kanssa, joka on tuntenut minut jo todella pitkään. Puheemme soljui jouhevasti ja vapautuneesti eteenpäin, välillä puhuttiin minun masennuksesta ja omista tuntemuksistani, välillä puolestaan kainalokarvoista ja yhteisistä ystävistämme. Sen ihmisen kanssa ei tarvinnut miettiä mitä sanoo ja missä järjestyksessä eikä minun tarvinnut millään tapaa rypeä tässä olotilassa, jos minusta ei siltä tuntunut. Välillä ehkä jopa unohdin oman masennukseni. Ja se on ihmeellistä se.

Tämä retki auttoi minua taas muistamaan sen puolen minusta, joka on ollut piilossa jo melko pitkään. Tai todella pitkään, jos ihan totta puhutaan. Tilanteista nauttiminen sellaisina kuin ne tulevat vastaan, ajatusten tyhjentäminen päästä, ei ole koko ajan tuli perseessä että tämä ja tämä asia pitäisi tehdä, hetkessä eläminen. Ehkä siihen vielä joskus päästään. Ehkä joskus osaan nujertaa masennuksen olan takaa kurkistamisen ja tunkea sen takaisin sinne minne se kuuluu, potkia sen littanaksi. Tällä hetkellä se kuitenkin kököttää hyvin vahvasti vielä tuossa olkapäällä ja kuiskuttaa korvaani jatkuvasti tarinoitaan sekoittaen ajatukseni. 

Mutta ehkä vielä joskus..