Mä vihaan

Voi vittu että mä vihaan tätä sairautta. Vihaan itseäni. Vihaan tätä millaiseksi tämä minut tekee. En tämä ole minä. Vai olenko? Olenko minä aina ollut tällainen? Olenko aina ja ikuisesti masentunut? Tunnenko minä aina näin? 

Kaikki iloisetkin asiat käännän päässäni negatiiviseksi. Mikään ei ole hyvä. Selviänkö tästä? Mitä muut minusta nyt ajattelevat? Voinko yrittää elää normaalia elämää niissä rajoissa kuin kykenen vai pitääkö minun maata sänkypotilaana, kun en nyt kuitenkaan ole työkunnossa? Jos matkustelen ahdistuksesta huolimatta, olenko silloin työkunnossa? Vaikka eihän se ole sama asia, ei lähelläkään. En voisi kuvitellakaan tekeväni ihmisten kanssa töitä, koska pelkään jokaista kanssakäymistä. Minä. Maailman sosiaalisin ja iloisin ihminen. (siis silloin joskus ennen)

Pelkään jo sitä, että minulta tullaan kysymään mitä kuuluu. En osaa vastata siihen mitään vaan menen hyvin vaikeaksi. Ahdistun hillittömästi. Mutta silti pelkään ettei minua ymmärretä vaan minun koetaan olevan työkykyinen. 

Voinko vain maata sängyssä katsomassa telkkaria, koska en hirveästi muuhun kykene? Olenko laiska? Mitä mies minusta odottaa? Patoan ajatuksiani piiloon ja näyttelen hyvinvoivaa, jotta en tulisi kenellekään taakaksi. No niin, nyt tajusin sen itsekin. Ajattelen olevani muille taakka. Kaikista helpointa on silloin, kun olen yksin kotona eikä minun tarvitse esittää mitään. Saan tehdä jos minua huvittaa, jos ei huvita tai en kykene niin sitten en kykene. Kukaan ei katso, että onpas tuokin laiska ja mitäänsaamaton. 

Mä vihaan näitä ennakko-odotuksia mitä itselleni luon jatkuvasti. Miksi minä näitä luon? Miksi minun pitää näytellä? Miksi kulissit pitää pitää pystyssä kotioloissakin?

Mä haluan eroon tästä. Mä vihaan sinua masennus.