Masennuksen ympärillä pyörii joku kamala myytti, joka saa masentuneen ihmisen entistä masentuneemmaksi. Masennus on kuulema (terapeuttieni mukaan) hyvin yleinen sairausloman syy, joten tästä samasta sairaudesta kärsii kanssani hyvin monta ihmistä. Mutta kuinka moni sanoo ääneen olevansa masentunut? En ole kovin monen ihmisen kuullut sanovan sitä. Aikuisiällä olen kuullut yhden kaverin puhuvan asiasta (nuoruudessa useamman).
Olen paljon pohtinut miksi se on niin. Itse haluaisin puhua tästä ääneen kaikille, mutta en siihen vielä itse pysty. Mutta pikkuhiljaa olen alkanut avata tätä salaisuuden verhoa, kun omat voimavarani antavat periksi.
Olen pohtinut tähän myytin / piilottelun taustalle muutamaa eri tekijää.
1) Asiasta ei osaa puhua ennen kuin on itse hyväksynyt olevansa masentunut. Itselläni tähän meni melkein kaksi kuukautta ja teen asian kanssa vieläkin töitä hurjasti. Omalla kohdallani on auttanut oma pohtiva luonteeni, jonka takia olen päässyt omassa tilanteessa suhteellisen pitkälle. Mutta ei, siltikään en ole vielä täysin hyväksynyt tätä, joten asiasta puhuminen on välillä hyvin vaikeaa.
2) Alussa voimavarat ovat hyvin vähissä eikä asiaa ole hyväksynyt. Sitä kun vajoaa sinne syvään kuoppaan niin siinä ei mieti paljon muita. Itselläni alkoi ahdistamaan hyvin paljon muiden ajattelu, se häpeä masennuksesta oli hyvin syvää. Ehkä sen takia siirsin hoitoonhakeutumistakin, kun ajattelin että enhän minä voi olla masentunut, ei minussa ole mitään vikaa, minun täytyy näyttää kaikille voivani hyvin, en voi ainakaan kertoa kenellekään olevani masentunut.
3) masennuksen myytti tekee asiasta vielä pahempaa. Mitä minusta muut ajattelevat? Saanko hullun leiman? Luottavatko ihmiset enää minuun? Saanko enää töitä, koska ihmiset pelkäävät minun jäävän uudestaan sairauslomalle masennukseni takia? Mitä huolta aiheutan tästä läheisilleni? Asiasta ei voi puhua, koska kukaan muukaan ei siitä puhu.
4) Siinä vaiheessa, kun masennuksen on hyväksynyt, ollaan omassa toipumisessa jo suhteellisen pitkällä eikä välttämättä enää halua kaivella niitä (todella) huonoja muistoja. Ja onko nyt hirveän korrektia puhua asiasta normaalissa kahvipöytäkeskustelussa. Olen huomannut tämän aiheuttavan ihmisissä erilaisia reaktioita (kauhua, kavahtamista, lässyttämistä, voivottelua, mutta onneksi myös ymmärrystä). Olen siis kärsinyt masennuksesta aiemminkin, kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen ihmisten reagoiminen asiaan on ollut suuri mysteeri. Yleensä ne, joiden luulisi ymmärtävän minua, eivät ole reagoineet toivotusti. Hyvänä esimerkkinä on yksi entinen hellu, jonka olin tuntenut (ja säätänyt hänen kanssaan) jo pitkään ennen masennusta. Hän ei osannut reagoida tilanteeseen mitenkään. Hän kavahti pois.
Masentunut ihminen on kuitenkin perimmältään se sama ihminen kuin aiemmin. Se meidän oma itsemme on vain siellä jossain (pahimmassa tapauksessa hyvin syvällä) piilossa masennuksen alla. Mutta sitä kaivetaan sieltä koko ajan esille, sen eteen tehdään töitä sekä terapiassa että yksin. Ei siis kannata kavahtaa, jos joku kertoo olevansa masentunut, sillä me olemme ihan tavallisia ihmisiä. Vieressäsi istuva henkilö, lähin työkaverisi, äitisi, isäsi, siskosi, paras kaverisi. Ihan kuka vain.
Masentunut itse määrittelee itsensä masennuksen kautta, mutta muiden ei pitäisi sitä niin tehdä. Muiden pitäisi kohdella masentunutta niin kuin ennenkin, mutta ehkä antaa hiukan enemmän ymmärrystä sille, että kaikki asiat eivät ehkä hoidu samalla tavalla kuin ennen. Mutta kyllä se siitä, kunhan toipuminen pääsee vauhtiin.
Parasta itselleni on ollut tilanteet, joissa olen voinut huomata maailman pyörivän ympärilläni vaikka itse en siihen pysty hyppäämään mukaan. Ihmisten kanssa keskustelut ihan arkipäiväisistä asioista, mutta tarpeen mukaan omien tuntemusten läpikäyminen. Mutta se, että välillä saa olla puhumatta omasta masennuksestaan, on melko suuri tekijä. Olen hengaillut lähinnä vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät tilanteestani, jotta keskustelut ovat luontevia ja ne tuntuvat itsestäni hyviltä. Kerron tästä joskus lisää.
Mutta silti olen sitä mieltä, että tästä pitäisi puhua enemmän. Varmaan se oli osatekijä myös siinä miksi aloin kirjoittamaan asioista tänne nettiin. Vaikkakin raukkamaisesti salanimellä, mutta en ole vielä valmis tulemaan kaapista. Puhutaan asiasta ja ymmärretään masentunutta, puretaan myyttiä. Ehkä sitten ihmiset myös hakeutuvat aiemmin hoitoon ja osaavat käsitellä asiaa paremmin. Kun ei enää tarvitse pelätä leimautuvansa hulluksi.
