Tarina blogin takana

Vuoden vaihtuessa uuteen en ollut tapani mukaan kiitollinen edellisestä vuodesta, tunsin vain suurta inhoa, vihaa, ärtymystä. En osannut olla kiitollinen mistään, en onnellinen, iloinen, positiivinen. Minulla on ollut tapana kerrata facebookkiin edellisen vuoden kohokohdat lyhyeksi päivitykseksi, mutta nyt en kyennyt siihenkään. Sisälläni oleva ääni kirkui: ”Olipa paska vuosi, hyvä että loppui!”, mutta enhän tietenkään sellaista voinut sinne kirjoittaa. Sehän olisi saattanut aiheuttaa muissa ihmisissä huonon reaktion ja pahaa mieltä, olivathan muut positiivisella mielialalla uudesta alkaneesta vuodesta. 

Tammikuu jatkui ja paha oloni syveni. Voin henkisesti hyvin pahoin, hyvä että sain itseni aamuisin hereille ja sängystä ylös. En jaksanut enää edes välittää miltä näytin, kävin töissä likaisilla hiuksilla, farkut jalassa, vaikka aiemmin olin aina kihartanut hiukseni ja kulkenut mekko päällä. Vähitellen kaikki lakkasi kiinnostamasta. Tunsin pakokauhua, kun minun piti mennä työpaikalle. Töissä tuijotin tietokoneen ruutua lamaantuneena. Aina, kun sähköpostini kilahti, minut valtasi paniikki. ”Apua, mitä olen nyt tehnyt väärin, mitä ihmiset minusta nyt haluavat, mitä minä nyt teen!”. Vaikka eihän sieltä ikinä mitään vakavaa tullut, enkä ollut tehnyt mitään väärin, päin vastoin tehnyt työni aina hyvin. Mutta ahdistus oli hyvin vallitseva olotila. En enää jaksanut. Alkoholilla oli helppo siirtää ahdistusta eteenpäin, mutta ei sekään kauas kantanut. Siellä se ahdistus odotti taas seuraavana päivänä. Pikkuhiljaa kulissini alkoivat murentua.

Se oli torstai-ilta, kun lopullinen romahtaminen tuli. Siinä vaiheessa sain vasta tunnustettua asian miehelleni. Makasin lamaantuneena makuuhuoneessa, pimeässä, itkin, itkin, itkin. Mieheni oli hyvin huolissaan, sillä hän luuli tehneensä jotain mikä sai minut pahalle mielelle. Vähitellen hänelle valkeni tilanteeni vakavuus. Minun oli pakko hakea apua, sillä en enää tiennyt mihin ajatusteni kanssa joutuisin. Haaveilin sairastuvani vakavaan tautiin, jotta kuolemani olisi hyväksyttävämpää kuin itsemurha. En haluaisi tehdä sitä lapselleni, että hän joutuisi aikuisena kamppailemaan sen muiston kanssa, jonka äidin itsemurha aiheuttaisi. Mutta, jos sairastuisin vakavasti, olisi se helpompaa. Tai jos autoni lähtisi liusuun ja ajaisin kolarin ja kuolisin siihen. Miksei kukaan voi ajaa autoani päin?

Puhelinsoittoni jälkeen sain kiireellisenä ajan heti maanantaiaamulle. Tai no, voiko silloin olla kiireellinen, jos pystyy odottamaan viikonlopun yli.. Mutta minua kantoi se ajatus, että pääsen puhumaan jollekin.

Viikonlopun makasin pimeässä. Katsoin televisiota, kuuntelin musiikkia, turrutin itseni alkoholilla. Nukuin. Nukuin. Lakkasin syömästä. Lakkasin elämästä. 

Maanantai tuli ja sain itseni väkisin väännettyä vastaanotolle. Muistan sen päivän varmaan ikuisesti. Siellä istuin vastaanotolla, ahdistus oli käsinkosketeltava. Istuin korvanapit korvissa, jotta ajatukset pysyisivät poissa ja pystyisin hallitsemaan itseäni. En uskaltanut ottaa katsekontaktia keneenkään. Vastaanotolla tein kaikenmaailman testit, joiden diagnoosina oli keskivaikea masennus (myöhemmin psykiatri diagnosoi minut vaikeasti masentuneeksi) ja paha ahdistuneisuus. Lähete kaupungin psykiatrian ylilääkärille. Kävelin vastaanotolta pois, korvissani kaikui The White Birchin Lantern, lunta satoi isoilla hiutaleilla. Liikkeeni olivat hyvin hitaat, puolenkilometrin mittainen matka kesti varmaan kymmenen minuuttia.

Pystyin vain ajattelemaan, että tässä sitä nyt ollaan.

Ja sillä tiellä olen. Diagnoosista on nyt kolmisen kuukautta, ja olen aloittanut toipumisen. Elämässäni on ylämäkiä ja alamäkiä, ja YKSI hyvä päivä. Hyvällä päivällä tarkoitan sellaista tilannetta, että en ollut masentunut vaan ajattelin koko päivän, että tällaistako on elää, tällaistako muilla ihmisillä elämä on. (Tuon päivän jälkeen noita päiviä ei ole ollut, mutta seuraavaa odotellessa). Energiaa on välillä enemmän, välillä energiatasoni on minimissään. 

Toipumisesta kertoo myös se, että sain rohkeuden aloittaa kirjoittamaan prosessiani tänne. Tämä oli mielessä jo heti alussa, mutta siihen minulla ei ole ollut voimavaroja. Esiinnyn blogissa salanimellä, sillä haluan kertoa asioista ilman sensurointia. Olen joskus aikaisemmin pitänyt blogia, mutta se kariutui siihen, kun jouduin karsimaan sanomisiani ja miettimään mitä minä saan näistä teksteistä kuulla jälkikäteen (kyllä, sain paskaa niskaani useilta ihmisiltä vaikka tarkoitukseni oli kuitenkin hyvä).

Blogini tulee tuskin olemaan täynnä elämänmyönteisiä tarinoita, tuskin päivitän tätä joka päivä, mutta terapioin tätä kautta itseäni. Minulle on aina ollut helpompaa kirjoittaa asioista ja sitä kautta ymmärrän itse myös tilanteita paremmin.  Tai sanotaanko näin, että kirjoitukset auttavat minut jäsentämään ajatuksiani paremmin, sillä muuten ne pyörivät päässäni melkoisesti ympyrää. 

 

Ja tämä on minun tarinani. Ei kenenkään muun.