Puristavan kaipuun oireyhtymä
Tämä on ideakansioni. Kansio, johon olen kerännyt lehtileikkeitä sisustuslehdistä jo aikana ennen Pinterestiä. Tämä blogi on kaikkea sitä, mikä ei kansion sivuille mahdu. Tämä blogi on syntynyt kaihertavasta ja haikeasta puristuksesta kehossa, joka valtaa minut keväisin mökkikauden alkaessa. Kutsun sitä Vihreän talon -syndroomaksi. Vihreä talohan on se pökerryttävän ihana blogi, jonka kuviin haluisi hypätä kellumaan. Keväisin en kuitenkaan voi blogia lukea, koska silloin kaipaan niin kipeästi omaa kesätaloa. Omaa paikkaa, jonka portilla tippuvat olkapäiltä murheet, jonka keittiön lattialle kimaltavat auringonsäteet kutittavat varpaita. Omaa paratiisia, jonne kutsua vieraita kestittäväksi.
Tänä vuonna tuo keväinen puristus yllätti joulun alla. Luin vanhoja tekstejäni joulusta ja nopeasti ymmärsin, että tämä on saman oireyhtymän kaamosversio. Joulut ovat meillä usein vähän mitä sattuu, kuljetaan kiertolaisina ovelta toiselle, kun oikeasti haluaisin levittää pöydälle pellavaisen hiekansävyisen liinan, pyytää sen ympärille kaikki tärkeät, hieman keikauttaa joulumenuta uudestaan ja uudestaan, istua valokranssien hohteessa ja kuunnella Rajattoman joululevyjä.
Oli kyseessä sitten kesätalo, joulu tai oma koti, puristavan kotikaipuun oireyhtymässä olen tullut pisteeseen, että keväinen pieni sydämen nytkähdys on muuttunut jatkuvaksi polttavaksi kaipuuksi.
Tämä blogi on tarina muistikirjasta, joka etsii seiniä. Ihan vähän myös muistikirjan hempukasta omistajasta, joka tykkää kivoista ihmisistä ja kauniista asioista. Tämä blogi on tarina kesäpaikasta, jota ei vielä ole. Tai sitten se on tarina puutaloyhtiön perustamisesta vanhaan huvilaan, joka jo melkein on. Tai sitten se on jotain muuta. Yksi on kuitenkin sama. Tämä on blogi siitä tulevasta keväästä, jolloin puristavan kaipuun syndrooman ei oireile keväällä, jouluna tai muulloinkaan, enkä joudu pitämään taukoja Vihreän talon seuraamisesta. Vuotta en vielä tiedä.
Eli moi. Oon Senja. Tulin tänne täältä, kun kaipasin jotain uutta. Tiara Living on vanha sisäpiirivitsi. Se juontaa juurensa siitä, että synttäreilläni sai aina käyttää omaa häätiaraansa. Silloin luin paljon Martha Stewart Livingiä ja salakuljetin aikakauslehtiä kotiin hihoissa, vaikka oltiin miehen kanssa sovittu, että ollaan säästökuurilla. (Yhtä tai kahta hyvää lehteä ei kuitenkaan koskaan lasketa!) Tiaramisu on uusi viitta, tykkään siitä, miltä se sanana maistuu, vaikka en juokaan kahvia. Tiaramisu on myös pieni tribuutti blogiskenen alkuvaiheen staroille Tiralla ja Misulle, jotka taisivat blogata yhdessä hieman pikkutuhmia juttuja deittimaailmasta ja muutenkin elämästä. En muista enää, mutta nimensä muistan! Kuka muu muistaa?
Joten tervetuloa. Minä en kirjoita pikkutuhmia juttuja deittimaailmasta, koska olen siveä ja Turusta, mutta kirjoitan vessanpöntöistä, juhlista, kuosirakkaudestani ja muistikirjastani.