Tämä viikonloppun tullaan muistamaan kaikkien aikojen Yatzy-tuloksesta. 325 pistettä, jumankekka! Eikä ollut edes omat pisteeni, tappio oli kirvelevä ja karvas. Sulattelen sitä edelleen. Lasten kasvaessa tähän ilmeisesti täytyy tottua?

Toipuakseni häviöstä tarvittiin lehtikerhoa, joten lompsin lehtipinon kanssa naapuriin. Lehtikerhon lämmitellessä sisätiloissa hyvän teen ja kahvin äärellä, lapset seikkailivat loskassa. Mukaan heille oli sentään pakattu kuumaa mehua termariin ja korillinen uunituoreita pullia. Kaikki voittaa, niin taloyhtiön lapset kuin äiditkin. Loskametsään mukaan lähteneellä isällä saattaa tosin olla muita ajatuksia… Mutta pullaa sai hänkin!

Lehtiratsiassa isoimmat pisteet sai Glorian Koti 1/2015, jossa oli pieni, mutta toimiva vinkki lastenhuoneen järjestyksen ylläpitoon. Aihe on sydäntäni lähellä, jos kaivelee arkistoja. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut viikattua kasaa retrotäkkejä, vaan lelujen säilytystä sängyn alla. Samaan olen minäkin päätynyt empiiristen tutkimusteni perusteella. Parhaimmassa järjestyksessä pysyvät ne säilytysratkaisut, jotka ovat lattiatasossa. Ja paras tapa motivoida lapsia siivoamaan on taistelu ajan kanssa. 

Olen havahtunut nyt pahasti siihen faktaan, että muutaman vuoden päästä meillä ei ole enää lastenhuoneita. On nuortenhuoneita, julistevaltakuntia, sotkuisia, siistejä, jokaisen omia, luonteenmukaisia. Ei ole enää minun Pinterest-kansiotani ja minun visiotani. Nyt jo epäilyttää, onko ikinä ollutkaan?

Tyttö Villitukka, kesikko, oli minulle vauvasta lähtien murrettu liila, vanha roosa, vanha vihreä. Pikkukuvioinen kukkatyttö, rypytetyt hihat, kirjaillut mekot. Kunnes Villitukka kertoi, että vihaa vanhoja taloa, rakastaa modernia valkoista. Piilottaa mekkojen rypyt hiuksiensa alle ja vihaa ehdottomiani lakanoita (niitä pikkukukkaisia). Liian vanhaa, sanoo.

Minun visio tauluseinästä on yksinkertainen. Tehdään sitten yksinkertaista, yksinkertaisen ystävällä. Elisa Tuohimaan printti, mustavalkoiset korit vanhaan banaanilaatikkoon, jo mummuni maalaamaan. Tyttö Villitukan tekemä savitaulu ja Prinssi Urhean kädenjälki.

Kämppisten oma visio on toista maata. Tässä jo joulukoristeista karsittuna.

Pienin sentään vielä pitää äitinsä makua ylivertaisena. Ainakin kirppikseltä löytynyt ritarityyny on ehdoton, se oli todellinen jackpot, jota rakastaa sekä äiti että poika. Rottaa, jonka hankin vauvalle joululahjaksi kovalla hälinällä ja vaivalla, ei kuitenkaan rakasteta. Rakkaampi on siskojen Legolandista onkima kaulaton kirahvi. Ja jos totta puhutaan, niin tämä on äidin pääty sängystä. 

Pojan pääty on erilainen. Ei tullut rotasta rakasta unikaveri, unia nähdään traktoreista ja sählypeleistä. Kuopus Laululintu on muuten ensimmäinen lapsista, joka on saanut luvan liimata tarroja sänkyyn. Lepsua menoa meillä nykyään. Tytöillekin sallittu julisteiden paikka on ollut oven sisäpuoli. No onko se taide oven sisäpuolella? Onko? 

Ei ole. Selitys: eihän ne sieltä näy. Asia ymmärretty ja roolini siistijänä ja säilytystilan mahdollistajana sisäistetty.