Pakoilua vai pysyvyyttä elämään?

Syysmaiseman väriloistoa.

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka olin näreissäni TE-toimiston byrokratiasolmuista. Sepä varmaan ajoi minut sitten etsimään avoimia työpaikkoja. Itse asiassa  löysinkin yhden kivan: toimistotyö oppisopimuksella. 

Aluksi vain vilkaisin ilmoitusta, mutta jokin voima veti minut takaisin ilmoituksen pariin ja mietin, että mitäpä jos sittenkin… Silloin sen tajusin: tahdoin pysyvyyttä. En edes tiennyt kuinka paljon sitä oikeastaan haluan. En jaksa enää haahuilla paikoillaan, etsiä sitä omaa juttua vailla määränpäätä. Kyllähän minulla aina tavoitteita on (ehkä liikaakin), mutta se että ne pysyvät elämässäni, on sitten toinen juttu. Paheeni on, että saatan luovuttaa heti ensimmäiseen vastoinkäymiseen, ja kompensoida tämä epäonnistunut tavoite uudella. Ja kierre on valmis.

Kertooko tämä siitä, että pelkään tehdä pysyviä valintoja elämässäni? Olenko sitoutumiskammoinen?

Mutta aloin miettimään tuon tarjoaman työn hyviä puolia, jotka tukisivat myös niitä asioita, joita olen tähän asti ajatellut haluavani elämältä. Se olisi toimistotyö (tuttua sinänsä kun istun koneella muutenkin melkein koko ajan), saisin oppia oman yrityksen pyörittämiseen liittyviä asioita, työ olisi itsenäistä ja saisin kaiken lisäksi sivussa suoritettua merkonomin tutkinnon. Kuulostaa hyvältä, eikös?

Laitoin jo viestiä työnantajalle ja kyselin tarkempia tietoja. Olisikohan tässä nyt tilaisuus siihen kaipaamaani pysyvyyteen? Ei tarvitsi miettiä joka kuukausi, että mitäs parin kuukauden päästä.

Tai vaihtoehtoisesti lähden hiljentymään Balille.

(Se oli vitsi. Paitsi jos olisi varaa, niin varmaan lähtisinkin.)