Suunnan etsimisestä, ja sen oikean löytämisestä
Luin Trendin ja Lilyn toimituksen kirjoittaman blogipostauksen: ”Osallistu Trendin jutun tekoon: Missä työhön liittyvässä asiassa kaipaat vertaistukea?” Tästä sain idean kirjoittaa aiheesta, minkä myötä päätin myös perustaa oman blogin. Tulen siis kirjoittamaan siitä, kuinka uuvuin työssäni ja elämässäni, kuinka löysin uuden suunnan elämälleni ja kuinka yhä etsin Sitä Oikeaa polkua.
Tarinani alkoi siitä, kun lähdin ns. pitkäaikaisesta työpaikastani. Käytän sanaa niin sanotusti, koska kyseessä ei ollut vakituinen työpaikka. Noin nelisen vuotta olin kuitenkin työpaikalla pyörinyt opiskelujeni ohessa, ja lopulta jopa tein vuoden kyseistä hommaa kahdeksan tuntia päivässä. Voidaan siis sanoa, että kyseessä on pisin työurani, jonka olen 25 vuoden mittaisen elämäni aikana ehtinyt hankkia. Se, miksi kyseisessä paikassa jaksoin noinkin pitkään, johtunee luultavasti siitä, että osa-aikaisena homma meni kaiken sen muun sivussa. Tiesin, että se oli vain väliaikaisesta. Ajatusmallini kuitenkin muuttui, kun aloitin kyseisessä työpaikassa kokoaikaisena. Koska työ oli fyysisesti raskasta, jäi lähes kaikki voimani työpaikalle. Toisin sanoen en jaksanut kotiin päästyäni enää mitään. Olin loppu. Lopulta myös henkisesti.
En usko valittamiseen. Koska se ei muuta mitään. Olisin voinut juosta seuraavankin vuoden työterveyshuollossa kertomassa, kuinka taas on voimaton olo, kurkku on kipeä, ja unta ei saa kuullen vain taas sen saman vastauksen: voi kuule, ettei nyt vaan olis kyse jostain mielenterveysongelmasta. Voin kertoa, että vähemmästäkin voi nuppi mennä sekaisin. Lisäksi kun kuuntelet työpaikalla sitä iänikuista valitusta siitä, kuinka eivät työt nappaa sekä lisäksi elät kaiken kukkuraksi vielä parisuhdehelvetissä, on terveytesi uhattuna myös henkisesti.
En tiedä kummasta omani lähti laskuun, siis henkisestä vai fyysisestä, tai mikä siihen loppujen lopuksi vaikutti, mutta mielestäni se onkin toissarvoinen seikka. Luulisi, että ne olisivat tämän työterveydessäkin tajunneet (onhan ihminen kokonaisuus). Varsinkin siinä vaiheessa, kun kilpirauhasarvoni olivat rajalla. Kummasti ne vain lomani aikana olivat palautuneet normaaliksi, ja töihin palattuani heti maanantain jälkeen, kurkkuni kipeytyi hälyttävästi. Silloin tiesin, että pois oli päästävä.
Ja nyt tiedän, miltä mielenterveyspotilaista mahtaa tuntua. Se, kun terveydenhuollon ammattilaiset eivät ota tosissaan, kun ja jos mitään näkyvää ei ole havaittavissa. Se, kun kohdellaan kuin toisluokan kansalaista. Mitä sitten vaikka kyseessä olisikin ollut korvien väli? Onko se syy luovuttaa? Antaa asiakkaalle sellaisen kuvan, että hän on huono, kun ei jaksa?
Kuten sanoin, en usko valittamiseen. Jos asiat eivät miellytä, pyrin muutokseen – siis positiiviseen tietysti mikäli mahdollista. Ensinnäkin minun täytyi jättää silloinen poikaystäväni, koska tämä oli kaiken positiivisen muutoksen vastarintana. Jos olet tavannut yhdenkin narsistisen, ja mikä vielä pahempaa, elänyt sellaisen kanssa, tiedät mistä puhun.
Heti kesälomalla aloin suunnitella jatkoa elämälleni. Tai itse asiassa ajatus oli muhinut alitajunnassani jo pitemmän aikaa. Ainut voimareikä, jonka takia töissä jaksoin, oli radion kuuntelu. Koska itsekin harrastan musiikkia, oli musiikin kuuntelu piristävää. Vähitellen aloin viettää työpäiviäni myös Yle Puhetta kuunnellen, mistä mielenkiinnolla kuuntelin mitä erilaisempia ohjelmia. Vapaa-aikanani taas aloin lukea psykologiaa, johon kiinnostukseni sai alkunsa jo lukiosta. Ei ole siis ihme, että tieni, motivaatio ja ajatukseni ajautuivat opiskelujen suuntaan jälleen.
Alasta en ollut varma. En tiedä, olenko vieläkään, mutta varmaa on ainakin se, että loppuelämäksi minua ei liukuhihna-alalle ole luotu. Tekeehän sitä aikansa, mutta liika on silti liikaa.
En tiedä, yllättääkö ketään, mutta ala, jota avoimessa ammattikorkeakoulussa aloin opiskella, oli sosiaali- ja terveysala. Se tuntui silloin ainoalta kiinnostavalta vaihtoehdolta, koska olinhan jo muutenkin tottunut esimerkiksi googlettamaan kulloisiakin oireita, jotka minua piinasivat. Silti takaraivossani kyti pieni epäilyksen siemen: jaksaisinko muka tehdä kyseistä hommaa loppuelämäni. Henkilökohtaisessa elämässäni olin saanut jo oman kokemukseni vaikeista ihmisistä; halusinko sen jatkuvan loputtomiin. Sitä paitsi kiinnostukseni (tai intohimoni) suuntautui enemmän ihmismielen koukeroihin kuin siihen muuhun.
Joka tapauksessa olin löytänyt silloin takaoven auvoiseen elämään: tulotasoni pysyi miltei samana, elinkustannukseni laskivat enkä sairastellut enää yhtään. Mikä tärkeintä: Vaikka en alan sopivuudesta ollut varma, nautin siitä mitä tein. Opiskeltavat asiat olivat mielenkiintoisia, ja oppimistehtävien myötä kirjallinen ilmaisukykyni parani. Itse asiassa nämä opinnot olivat ehkä osittain syy siihen, kuinka pääsin yli tyhjän paperin kammostani.
Vuosi vierähti nopeasti, ja sain vuoden opinnot kasaan helposti ilman suurempia ponnistuksia. Vielä hyvin arvosanoin: keskiarvoni oli melkein nelonen. Yllätyin siitäkin, kuinka helposti ja sujuvasti kirjoitin muutaman englannin esseen Multiculturalin kurssille. Englantini oli siis aina ollut jotakin kutosen luokkaa niin yläasteella kuin myös lukiossa. Tämä todistaa vain sen, että ihmisten omilla ajatuksilla on suuri vaikutus siihen, kuinka he toimivat tai mitä he ylipäätään saavat aikaiseksi. Riisuin siis kaikki muiden ennakko-odotukset tai käsitykset itsestäni englannin osaajana, ja pyrin vain tekemään parhaani. Toisaalta myös kehitykseni englannin tuottamisessa osaltaan voi selittyä sillä, että olin kuluneen vuoden aikana uutterasti lukenut psykologian artikkeleita englannin kielellä.
Siispä päädyin, ehkä automaattisesti, hakeutumaan sosiaali- ja terveysalalle tutkinto-opiskelijaksi. Lisäksi hain myös opiskelemaan psykologiaa. Toisaalta en jaksanut lukea sinne edes sillä mentaliteetillä, että sisään päästään. Koska en ollut varma, haluanko sitä. Ajatus siitä, että opiskelisin viisi vuotta turhaan, hirvitti. Olihan kyseessä käytännössä loppuelämäni. Enkä ollut innoissaan muuttoajatuksestakaan. Siispä olin jo ehkä hiukan varautunut siihen, että sosionomihan minusta tulee. Yllätykseni en kuitenkaan valintakokeista päässyt hyväksyttävästi läpi, mikä toisaalta saattoikin olla pelastukseni. Tämä pisti minut uudelleen ajattelemaan: mitä MINÄ oikeasti haluan, mitkä ovat vahvuuteni, mitä voisin oikeasti kuvitella tekeväni loppuelämäni.
Aloin miettiä erilaisia vaihtoehtoja. Muusikko-ajatuksesta olin luopunut jo ajat sitten. Entäpä kirjailija? Hyvä muuten, mutta taiteella ei elä. Mietin myös yrityksen perustamista; liian riskialtista. Sitä paitsi liikeidea puuttuu. En ole myöskään kovin yrittäjähenkinen ihminen.
Tiesin, että nautin kirjoittamisesta. Tiesin, että minulla oli paljon eri mielenkiinnonkohteita, mikä teki ammatinvalintakysymyksestä entistä haastavampaa. Eräs kesäinen päivä tunsin kuitenkin valaistuneeni. En tajunnut edes sanovani sitä ääneen, kun mietin jos lähtisin opiskelemaan journalistiikkaa. Siitä sainkin sitten idean hakeutua jonkin lehden toimitukseen työharjoitteluun, ja mikäli ja jos homma tuntuu yhä oikealta, alan miettiä jatkomahdollisuuksia.
Joskus se ’tyhmin’ heitto voikin tuntua varmimmilta.