A Man-Free Zone

Olen viime aikoina pohtinut sitä, että miksi joillakin on tarve roikkua jossakin sellaisessa asiassa, joka ei enää palvele tarkoitustaan? Tai josta ei vaihtoehtoisesti saa mitään? Itse olen tehnyt monesti näin. Yleensä se liittynyt… No yllätys yllätys: miehiin. Noihin kaksilahkeisiin kiusankappaleihin. Ja minkä tähden? Vastaus on ainakin tähän asti ollut yksinkertainen: ei minkään.

Mutta nyt on tapahtunut jotakin mieltä avartavaa. Tässä vastikään huomasin, että muutuin liian epätoivoiseksi. Kyllä – kaksilahkeisen tähden. Mutta mitäpä minä tein? Poikkeuksen sääntöön. Päätin perääntyä. Käyttää voimavarani itseen, ja jättää epätoivoisen ruikutuksen kokonaan pois. Jos mies ei välitä tai rakasta, se ei ruikuttamalla parane. Ei varsinkaan perässä juoksemisella. Olen siis pitänyt hiljaiseloa. Täysin.

(Voin onnitella itseäni jo hiljaa mielessäni…)

Meinasin taas yksi ilta lipsua epätoivon kuiluun: yhyy, en pärjää ilman miestä – varsinkaan tätä tiettyä miestä. Joo, en varmaan niin. Paitsi että tein päätöksen: itseni, hyvivointini ja tulevaisuuteni suhteen – my life’s gonna be a man-free zone. Ei ehkä ikuisesti (toivotaan niin), mutta nyt. Otan aikaa itselleni ja tarpeilleni. Sen aikaa kun tarve vaatii. Eli nyt. Tilanne voi olla jo toinen parin kuukauden päästä.

(Nauran jo melko kovaäänisesti mielessäni…)

Viimeinen kommentti oli tarkoitettu sarkastiseksi. En tiedä, onnistuinko.