Minulla on viime aikoina ollut aivan käsittämättömä tekemisen tarve koko ajan. En voi pysähtyä hetkeksikään. Milloin täytyy olla jutun teon parissa toisella paikkakunnalla, jossa kuljen linja-autolla tai milloin teen jotakin oppimistehtävää kirjoittamisen opintoihin. Joskus pelottaa, koska tämä intohimo on jotakin niin suurta, mutta toisaalta pelottaa myös se intohimon sammuminen. Mitä jos yksi aamu heräisinkin tyhjyyteen – siihen, ettei minulla olisi enää mitään? Ei sitä intohimoa, joka on pitänyt minut kasassa, saanut minut hengittämään ja innostumaan vanhoista asioista aina vaan uudestaan.

Voin sen myöntää. Ilman sitä minulla ei olisi mitään. Ei yhtikäs mitään.

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat aina olleet, kyllä stereotyyppisesti lapsesta asti, elämässäni mukana. Taukoja hommaan on mahtunut, niin pienempiä kuin myös lyhyempiä, niinkuin varmaan kaikille. Jossain vaiheessa tein hommaa varmaan liikaa, jolloin leipäännyin koko hommaan, ja aloin soittamaan kitaraa. Tuolloin intohimoni keskittyi lähinnä musiikkiin – muuhun ei oikein jäänyt aikaa, koska harjoittelin uusia sointuja ja lauluja melkein yhtä soittoon aamusta iltaan.

Musiikki on minulle pelkkä harrastus. Ainakin toistaiseksi. Kirjoittamisesta voisi tulla jotakin enemmän. En tiedä, mistä se johtuu; ehkä siitä, että musiikki on minulle enemmänkin terapiaa – jos siihen sotkee ammattimaisen otteen, menee homma pipariksi. Intoni laskee, ja näin myös sisäinen palo. Sydämeni ei ole silloin mukana. Tämän takia lopetin Musiikkiopiston – opettajat eivät siellä tajunneet, etteivät tavoitteeni ehkä ole tulevaisuuden musiikkitaivaalla.

Musiikki – terapiaani, kirjoittaminen – terapiaani, ja lukeminen – terapiaani. Mutta kahdestä jälkimmäisestä voisi tulla jotain enemmänkin, koska ns. ammattimaisen otteen sekoittaminen niihin ei ole ainakaan vielä näyttänyt viitteitä palon sammumisesta.

Pelkään, että milloin se hymy hyytyy.