When you are All Over The Place

Mietin tänään (tai itse asiassa jo eilen), että olenko jonkinsortin sitoutumiskammoinen. Olen kyllä sitä ollut aina, varsinkin miesten suhteen, mutta nyt tuntuu että se on siirtynyt jokaiselle elämän osa-alueelle liittyen niin harrastuksiin, työhön kuin myös opiskeluun. Kuten MeNaisten artikkelissa kirjoitetaan: ”Sitoutumiskammoinen on usein paatunut multitaskaaja, jonka huomio sinkoilee sinne ja tänne kaikilla elämän osa-alueilla.” Tällä hetkellä tuntuukin juuri tältä, kun haalin projektia projektin perään, ja sitten tuntuu ettei täysillä voi keskittyä mihinkään.

Eräs kaverini, jota näin monen vuoden jälkeen, kenen kanssa minulla oli juttua silloin aikoinaan, sanoi että sinulla kyllä noita ideoita riittää.

Niin riittää. Olen huomannut sen itsekin. Mutta mitä jos olenkin kyllästynyt tähän? Tuntuu, että elämästäni puuttuu selkeä päämäärä ja tavoite, johon keskittyä sataprosenttisesti.

Ajattelin tehdä siihen muutoksen, ja varasin ajan ammatinvalintapsykologille. Hauskinta tässä kaikessa on se, että nyt tuo kyseinen jamppa (joka ehkä valaisi hieman ajatustenjuoksuani) seurustelee, ja olen alkanut kaipaamaan sitä, mitä minulla ja hänellä voisi olla tai olisi voinut olla, jos asiat olisivat menneet hieman toisin. Ja mietin josko sanon sen hänelle vai annanko vain olla.

Mutta toisaalta, eikös meillä ole vain tämä yksi elämä? Ja minua nimenomaan ärsyttävät ihmiset, jotka eivät puhu. Haluanko sortua samaan? Ja kun tämä jamppa sanoi vielä jokseenkin näin ”en tiedä, onko tällä jutulla tulevaisuutta”. Siis hänen nykyisellä seurustelusuhteellaan, niin periaatteessa teenkö väärin jos sanon niinkuin tunnen… Tai jonka ehkä vasta nyt olen tajunnut.

Toisaalta taas ajattelen myös niin, että pitäisi pysyä erossa noista miehistä, ja laittaa elämä muilta osa-aluielta kuntoon, koska miehet yleensä sortavat minut jokseenkin, jonkinlaiseen epätasapainoon. Ja haluaisin olla taas henkisesti vahva, itsenäinen voimanainen!