Kesäihmisen talvenkaipuu
Näin syksyn edettyä pitkälle sitä alkaa väistämättäkin miettiä tulevaa talvea ja sen kylmiä pakkasöitä. Muistellaan haikeana mennyttä kesää ja voivotellaan, kun ei kaikkea suunniteltua ehditykään tehdä. Talvivaatteet pengotaan esille komerosta, pihakalusteet nostetaan pois lumen tieltä ja villasukat löytävät jälleen tiensä varpaiden ympärille. Syksyllä on omat urakkansa, jotka on pakko tehdä ennen talven koittoa.
Minä en ole koskaan ollut talvi-ihminen. En ole koskaan välittänyt luistelusta enkä hiihdosta, laskettelua en ole edes kokeillut. En ole koskaan pitänyt kirpeästä pakkasesta enkä hyisestä viimasta. En ole koskaan pitänyt siitä, että aurinko viettää suurimman osan päivästä piilossa eikä kykene sulattamaan jäätä. Talvi ei ole tarjonnut sellaista lämpöä, jota olen kaivannut.
Mutta on talvessa silti jotain hyvääkin. Kaunis lumipeite laskeutuu maan päälle ja kimaltelee silmissä. Lehdettömät puut levittelevät lumen valkoiseksi väärjäämiä oksiaan kohti taivasta ja varisuttavat tuulen mukana maahan pieniä lumikiteitä kuin taikapölyä. Pihapiiri hiljenee, kun ihmiset ja eläimet piiloutuvat kukin omiin kotionkaloihinsa lämmittelemään. Jäljelle jää vain kimaltelevat kuurankukkaset ja ja hento syksyinen auringonpaiste. Miten kaunista!
Jossain vaiheessa kuitenkin koittaa se aika, kun talven diktatuurimainen valtakausi on ohi ja lumikasat alkavat sulaa pieniksi valkoisiksi nyppylöiksi. Tunnen talven loppuessa samaa haikeutta kuin kesänkin kadottua. Kaunis, omalla tavallaan lumoava maisema on hävinnyt silmistäni. Lempivuodenaikani, kesä, kolkuttelee ovella, mutta en silti kykene täyteen onnellisuuteen.
Ehkä minun pitäisi arvostaa kaikkea, mitä näen silmieni edessä. Talvikin on kaunis ja mukava, mutta omalla erityisellä tavallaan. Talvi ei tarjoa lämpöä sormille, mutta se jättää mieleen pysyvän kuvan. Lämpimän muistijäljen. Siksi sitä ei ole syytä vihata, vaan siitä pitää oppia pitämään. Eikä mikään ole ikuista: talven loppu tarkoittaa, että kesä on ovella.