Erävoitto

Eilen oli eka lenkki vähään aikaan kun ajatus ensi viikon Midnight runista alkoi ahdistaa liikaa. Tähän väliin voisi mainita, että jos mä olisin viime vuonna maininnut jollekin kaverille, että ajattelin osallitua juoksukilpailuun, mut olisi varmaan naurettu pihalle. Koko elämän mä oon vihannut juoksemista. Ennen tätä vuotta mun koko elämän aikaset lenkit pystyi laskemaan kahdella kädellä. Ja niistäkin lenkeistä oli vain huonoja muistoja. Mä en osaa sanoa mistä mun juoksuviha on alunperin lähtöisin, ehkä se syntyi koululiikunnan aikana. Koulussa juoksemisessa oli kyse kilpailemisesta, oli viestiä, cooperia ja matkaa. Ja aina mä olin tosi huono. Ehkä juoksuvihassa ei niinkään ole kyse siitä, että vihasin aluksi juoksua, vaan sitä, että vihasin olla niin huono.

Huhtikuun lopussa tehtiin diili mun siskon ja isän kanssa, että tänä vuonna juostaan 10k. Mä oon usein sanonut itelleni, että jossain vaiheessa se on vaan pakko juosta. Että voin todistaa itselleni etten ole mikään toivoton tapaus. Nyt tosta päivästä on kulunut vajaa neljä kuukautta ja lenkkejä on kertynyt vähän vajaa 40. Suurin osa niistäkin on tuntunut ikäviltä, mutta on pari tosi makeetakin juttua mitä oon huomannut.

Ensinäkin se kehitys. Alussa jo kymmenen minuutin lenkin jälkeen naama oli punainen ja oli pakko istua kun hengästytti. Eilen kävin kevyellä iltalenkillä ja viiden kilsan jälkeen tuntui, että kyllähän tässä voisi toisellekin lenkille lähteä. Toinen juttu on se fiilis mikä on aiemmin mun korvaan kuulostanut joltain urbaanilta legendalta, nimittäin se juoksuhuuma ja se hyvä olo. Tuntuu, että kaikki jotka lenkkeilee saa mahdottoman hyvän olon sillä aikaan. Ja ennen mä en uskonut sanaakaan, mutta pakko se on myöntää nyt kun se on muutaman kerran tapahtunut. Se fiilis kun sen ainaisen ”miks mä lähin lenkille? tää on ihan kauheeta! vatsaan pistää. jalat ei kestä. ehkä kävelen seuraavalta lyhtypylväältä. onko muka mennyt vasta kaks kilsaa?” sijaan päässä pyöriikin ”aika jees! jalka nousee ja maisematkin on aika kivoja! jaksaisinkohan mennä vähän pidemmän lenkin? huomenna vois mennä taas kun on niin kiva olo!”. Mutta siis ei mulla vieläkään noita usein tuu, pääosin päässä pyörii noi ekat ajatukset. 

Ja vaikka tämmönen juoksuvihaaja oonkin aina ollut, niin oon tässä vähän jo ajatellut, että voisi jossain vaiheessa juosta kanssa sen puolimarathonin. Mutta askel kerrallaan. Se, että mä ylipäätänsä oon edes treenannut ens viikon runia varten on jo erävoitto itsessään.

iv

Kuva täältä.