Have you ever seen the rain

Nyt kun harmaa ilma on tullut takaisin, niin viime viikonlopun helteet tuntuu unohtuneen. Ennen sadesää masensi lähes aina, mutta muutos tuli kun asuin puoli vuotta Jenkeissä, alueella jossa satoi lähes joka päivä. Huvittavinta oli, että kukaan ei käyttänyt sateenvarjoja turisteja lukuunottamatta, joten niin minäkin jätin sen kaapin pohjalle lepäämään. Sateesta oppi nauttimaan ihan eri tavalla, kun ei antanut sen enää häiritä.

Eilen töiden jälkeen oli tarkoitus mennä salille ja tehdä gradua. Päätinkin toisin ja menin leffaan katsomaan Wes Andersonin Grand Budapest Hotel -elokuvan. Kun pimeästä leffateatterista joutui siirtymään sateeseen ja viimaan huomasin, että hymyilytti. Kuinka onnelliseksi voikaan yksi elokuva tehdä. Pakko myöntää, että olen aikamoinen leffafriikki. Keväällä ärsytti kun en ehtinytkään viikottain elokuviin, vaikka niitä tulikin katsottua kotona sitäkin enemmän. Moni kaveri pitää ihan hulluna sitä, että maksan ’niin paljon’ leffassa käymisestä. Samaa mieltä olen siitä, että on järkyttävää kuinka paljon leffalippujen hinnat ovat nousseet ja varsinkin viikonloppuisin leffaan menee parikymppiä per naama jos ei ihan kuivin suin halua siellä istua. Mutta loppupeleissä se on aika pieni hinta siitä, kuinka paljon iloa se ainakin minulle antaa.

Siellä pimeässä leffateatterissa istuminen on omaa aikaa, se on mun oma maailma. Elokuviin uppoutuu ja samalla unohtaa kaiken muun. Sen lyhyen hetken ajan ei ole niitä jokapäiväisiä ongelmia tai stressiä tekemättömistä asioista. On vain pimeä sali, iso screeni ja toinen maailma, mihin pääsee osalliseksi edes vähäksi aikaa. Ja mikä parasta, joka kerta kun elokuva loppuu ja on paluu normaaliin elämään, tuntuu ihan kuin olisi juuri ollut matkalla, käynyt rentouttavassa hieronnassa ja tavannut uusia ihmisiä. Siitä parikymppiä maksaminen on mielestäni aika pieni hinta.

iv