Artsusti

Olen tässä ihan hiljattain käynyt kahdessa aika erilaisessa taidenäyttelyssä. 

Ateneumissa voi ihastella vielä tämän viikon ajan Helene Schjerfbeckin teoksia. En ole mikään suuri taidehistorian ja -suuntausten tuntija. Yleensä oma visuaalinen makuhermoni nauttii kuitenkin enemmän nykytaiteesta kuin sellaisesta perinteisemmästä maalaustaiteesta. Niinpä olin Ateneumin portaita kavutessani hieman skeptinen. 

Näyttelyn rakenne noudattelee nähdäkseni jonkin verran kronologiaa, alussa nähdään siis taiteilijan varhaisia töitä. Huoneesta toiseen kuljettaessa pääsee jyvälle siitä, miten Schjerfbeck löysi oman tyylinsä ihan väreistä ja aiheista aina siveltimen käyttöön asti. Näinkin valtavassa näyttelyssä kronologia on omasta mielestäni toimiva ratkaisu. Sen avulla teoksiin on jotenkin helppo tarttua ilman opastakin.

Kuva Ateneumin nettisivuilta

Ja olinhan minä haltioissani. Juuri siveltimen taidokas jälki ja värien käyttö ihastutti. Ripustuksellisesti oivaltavaa oli mielestäni se, että jotkut teokset on ripustettu siten, että katsoja pystyy näkemään taulun molemmat puolet. Näin ollen joidenkin töiden takapuolelle jääneet maalaukset pääsivät päivänvaloon. Kysymykseksi jääkin, miksi ne on aikanaan piilotettu. Materiaalien vähyyden takia? Vai ehkä siksi, että ne ovat taiteilijan mielestä menneet pieleen? 

Luonnollisesti näin myös hiljattain löydetyn aiemmin tuntemattoman teoksen. Ja kyllähän se toi oman säväyksensä näyttelykokemukseen.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli ihastuttava, mutta kylläkin liian iso. Ensimmäisen kerroksen jälkeen olin jo aivan kyllääntynyt. Teoksissa kuitenkin esiintyy aika paljon samoja teemoja ja tunnelmia. Niinpä toisen kerroksen työt menivät itseltäni aikalailla ohi. Suosittelen näyttelyä silti!

 

Viime perjantaina turkulaisessa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa avattiin Anna Tuorin näyttely. Taiteilijan aikaisempiin näyttelyihin verrattuna tässä kokonaisuudessa ideoita teeman ja teosvalintojen suhteen on tullut myös museon henkilökunnan suunnasta. Näin ollen mukana on sellaisiakin töitä, joita Tuorilta ei ehkä olla totuttu näkemään. 

Näyttelyn teemana on melankolia, ja se kyllä heijastuu tummanpuhuvien maalausten kokonaisuudessa. Toisaalta mukana tasapainottamassa on myös pehmeämmästä värimaailmasta ponnistavia töitä. Ihmeelliset satuolennot ja upeat fantasiamaailmat houkuttavat katsojaa pysähtymään jokaisen teoksen kohdalla pitemmäksikin aikaa. Ensisilmäystä syventämällä töistä pystyi erottamaan aluksi piilossa olleita hahmoja. Tuollainen löytämisen tunne on mielestäni aina palkitsevaa.

Erityisesti ihastuin Tuorin maalaustekniikkaan. Teoksiin luodut pinnat ovat niin eläviä ja samalla herkkiä. Suosittelen siis tätäkin!

Kuva otettu museokaupasta ostetusta kortista