Tapasin kesällä Tinderin kautta miehen, jonka kanssa oli ihan kivat ensimmäiset treffit ja samoja kiinnostuksenkohteitakin löytyi mukavasti. Tein hänelle kuitenkin selväksi jo ensimetreillä, että en ole hakemassa mitään vakavaa aivan heti, vaan toivon että voisimme edetä hyvin rauhallisesti. Muutaman viikon ajan tapasimme n. kerran viikossa, ja huomasin että hän oli aina ensimmäinen joka laittaa viestiä, enkä saanut koskaan mahdollisuutta itse kysyä kuulumisia ensiksi. (Mikä oli toki myös imartelevaa, mutta onhan se mukava tunne jos toista ehtii hieman kaivata ja saa itsekin laittaa viestiä omaan tahtiin välillä). 
    
  Olimme tavanneet vain kolme kertaa, kun hän alkoi kyselemään, voisinko harkita suhdetta hänen kanssaan vakavammin. Sanoin tuolloin uudelleen, että koska olen niin vasta eronnut pitkästä suhteesta, en usko että voisin sitoutua kovin nopeasti uuteen suhteeseen, mutta mielelläni tapailisin häntä ja voisimme yhdessä katsoa minne se johtaa. Hän vaikutti ymmärtävän tilanteeni ja vastaukseni ja halusi myös jatkaa tapailuani siinä vaiheessa. Korostan nyt vielä, että sanoin hänelle aivan suoraan, että aion tapailla myös muita miehiä yhä ja ymmärrän jos hän haluaa sen vuoksi lopettaa tapailuni kokonaan. 
 
  Mies jatkoi kuitenkin minun näkemistäni, mutta huomasin, että seuraavilla tapaamiskerroillamme ilmapiiri oli muuttunut hieman painostavaksi. Kun vietimme ensimmäisen yön yhdessä, minusta tuntui, että hän ajatteli että olemme sitten ”kunnolla” yhdessä. Tämän jälkeen hänestä kuului vielä enemmän ja vaikka yritin kaikin kauniin keinoin kertoa, että tilanteeni/ajatukseni meidän suhteen ei ole muuttunut, niin huomasin, että hän alkoi olla kärsimätön kanssani. Luonnollisesti minua alkoi ahdistamaan sitä enemmän, mitä enemmän hän minua painosti asian suhteen. En tarkoita nyt painostamisella sitä, että hän olisi nyrkit heiluen julistanut omistavansa minut tai muutakaan kovin radikaalia, vaan sitä, millainen ilmapiiri ympärillemme muodostui, jos kerroin etten esim. ehdi tapaamaan häntä tulevalla viikolla kertaakaan. Tilanne oli ikävä, sillä hän oli muuten oikein mukava ja minulle sopivan oloinen ihminen. 
 
  Eräänä sunnuntaina olin ollut hänen luonaan yötä ja koko aamupäivän ajan hän yritti sopia jo seuraavaa tapaamistamme. Jouduin sanomaan hänelle neljä kertaa erikseen, että minulla on tulossa niin kiireinen viikko töissä ja viikonloppu on jo buukattu täyteen, etten ehtisi nähdä viikon aikana kertaakaan. Kun hän viidennen kerran saman aamupäivän aikana aloitti lauseen ”No mutta katotaan jos tässä joku ilta ehittäis kuitenki näkemään….”, niin tiesin että peli oli menetetty. Sanoin hänelle suoraan, että olen nyt jo 4 kertaa sanonut, että tällä viikolla en ehdi, eikä tilanne tule muuttumaan. Sanoin hänelle, että tiedän, että hän toivoisi minulta vakavampaa sitoutumista, mutta en vain edelleenkään ole siihen valmis. Tähän mies totesi, että ymmärtää etten ole vielä valmis, mutta että olemmehan me kuitenkin menossa kohti parisuhdetta ja että jossain vaiheessa ajatukseni varmasti muuttuisi. Totesin, että en todella osaa enkä uskalla luvata hänelle mitään tulevan suhteen, ja että uskon että meidän olisi parempi lakata tapailemasta toisiamme, kun olemme niin erilailla valmiita sitoutumaan suhteeseen, enkä halua johtaa häntä harhaan. Hiljaisuuden vallitessa hän saatteli minut ulos ja lähdin kotiin. 
 
  Myöhemmin samana päivänä sain häneltä viestin, jossa hän kertoi, että olisi mielellään jatkanut minuun tutustumistani, koska pitää minusta. Vastasin, että pidän myös hänestä, mutta en vain usko, että hänelle riittäisi pelkkä satunnainen tapailu, koska oli jo etsimässä kumppania kenen kanssa asettua aloilleen vakavammin. Lupasimme että emme muistele toisiamme pahalla ja toivotimme hyvät jatkot. Olin oikeasti vakuuttunut, että lopetimme asian hyvässä hengessä. Seuraavalla viikolla hän sattui tulemaan minua kadulla vastaan ja käänsi päänsä pois eikä moikannut, kun minä olisin tervehtinyt iloisesti. Ymmärrän, että hän otti tilanteen mahdollisesti raskaammin, mutta silti tästä kohtaamisesta jäi todella hämmentynyt olo. Olin ollut hänelle koko ajan rehellinen, eikä tapailumme kuitenkaan kestänyt kuin reilun kuukauden verran. 
 
  Ehkä tämä on klassinen esimerkki siitä, kuinka vaikea tilanne on kun eri elämänvaiheessa olevat ihmiset tapailevat toisiaan, eikä tapailu johdakaan suhteeseen, kuten toinen osapuoli oli jo ehtinyt toivoa. En silti suostu uskomaan, että olisin toiminut niin väärin, että minua pitäisi karttaa kadulla ja toisaalta, jos hän olisi vaan moikannut minua ihan normaalisti, niin mielikuvani hänestä olisi säilynyt positiivisempana ja olisimme saattaneet päätyä tapailemaan uudelleen joskus parempana ajankohtana. Nyt ainakin olen varma, etten halua nähdä häntä enää uudelleen, joten ehkä sitten parempi näin..