Plastiikkakirurgi
17.5.2017, klo 16:05
Tätä päivää olin odottanut niiin kauan. Samalla pelotti, mutta kuitenkin olin innoissani. Olin jo mieleesäni miettinyt, mikä olisi töiden puolesta paras ajankohta leikkaukselle. Olin myös pohtinut, että voisin hyvin mennä leikkaukseen yksityiselle puolelle. Otin selvää erilaisista rahoitusvaihtoehdoista ja muutenkin olin ottanut selvää, miten leikkaus tultaisiin tekemään ja mitä kaikkea pitää ottaa huomioon toipumisvaiheessa. Olin henkisesti NIIIIIN valmis! Lähdin pyöräilemään työpaikalta kohti Terveystaloa.
Klo 16:10
Oho hups… Saavuin paikalle sopivasti 20min etuajassa. Menin ilmoittautumaan ja siirryin istumaan plastiikkakirurgin huoneen viereen. Jännitti. Mietin asioita, joita haluaisin kysyä. Viestittelin ystävän kanssa. Yritin hengittää rauhallisesti.. Katoin aluan TV:stä jotain lehmädokumenttia.
Klo 16:30
Edellinen asiakas oli vielä huoneessa. Jalat alkoivat tärisemään. Toistin mielessäni mantraa: ”Hyvin se menee. Hengitä rauhassa.”
Klo 16:40
Plastiikkakirurgi pyysi minut huoneeseensa. Käteltiin ja kävin istumaan työpöydän vieressä olevalle tuolille. Kirurgi luki tietokoneeltaan lähetettä, jonka työterveyslääkäri oli kirjoittanut. Kerroin kirurgille samat asiat, jotka olin viime viikolla kertonut työterveyslääkärillekkin. Kirurgi oli mukava, rauhallinen ja todella asiantunteva.
Hän pyysi minua riisumaan yläosani ja käymään istumaan hoitopöydälle. Ensin mitatiin taas rintojen pituudet. Seuraavaksi hän kertoi, miten leikkaus tultaisiin tekemään ja millaiset arvet siitä jäisi. Hän piirsi kuulakärkikynällä vasempaan rintaani kohdat, joista viillot tehtäisiin ja mihin kohtaan nännini siirrettäisiin. Samalla hän kokeili rintojen painoa ja kommentoi: ”Oot kyllä jaksanut pitkään sinnitellä, nimittäin näissä painoa riittää.” En tiedä, miten olisin tähän vastannut, joten hymähdin vain.
Sain pukeutua ja siirryin takaisin tuolille istumaan. Seuraavaksi keskustelimme painostani. Kerroin, että olin edellisenä päivänä ollut ravintoterapeutin vastaanotolla ja keskustellut hänen kanssaan tästä tulevasta leikkauksesta, ja että olimme laatineet hyvät suunnitelmat kesää varten. Päässäni oli edelleen ajatus, että painoindeksiksi riittää 35, jotta pääsee leikkaukseen. Mutta tämä ajatus murskattiin seuraavaksi. ”Painoindeksisi tulee olla 30, jotta pääset leikkaukseen. Tai mieluiten 28. Ja tämä tarkoittaisi sinun kohdallasi 20kg painonpudotusta.”
Sitten menin lukkoon. En saanut sanottua oikein mitään. Olisin halunut alkaa itkemään juuri sillä hetkellä, mutta sain pidettyä itseni jotenkin kasassa.
”Tämä ei tule olemaan helppo operaatio, mutta tuleva leikkaus toimii sinulle hyvänä motivaattorina!” 20 kiloa. 20. Kiloa. En edes muista, milloin olisin viimeksi painanut sen verran. Tai okei muistan… olin silloin lukion ensimmäisellä. Kirurgi sanoi, että mitä luultavammin ensi kevät voisi olla realistinen ajankohta leikkaukselle.. – siis jos vain olen pudottanut painoani sen 20 KILOA. Ja saisin lähetteen julkiselle puolelle, koska täytän kaikki kriteerit.. – siis JOS onnistun pudottamaan tämän maagisen 20 KILOA. Kättelimme ja toivotimme toisillemme hyvää loppukevättä ja tulevaa kesää.
Klo 16:55.
Tunsin kuinka kyyneleet yrittivät tulla silmäkulmastani. Olo oli jotenkin sumea. Otin takkini aulan naulakosta ja lähdin pyöräni luokse. Päätin palkita itseni käymällä kaupassa ja ostamassa karkkia ja jäätelöä. Kaupassa käynnin jälkeen pyöräilin kotiin. Silloin alkoi itkettämään. Sain vietyä pyörävarastoon ja sitten… hajosin. Huutoitkin kerrostalomme pihassa. Sain itseni rauhoitettua ja menin sisälle.
♥