Maahanmuuttopolitiikan luennolla olin vaipuneena lähes meditatiiviseen horrostilaan, jonka aiheutti proffan unettava paapatus. Puolikorvalla kuulin kuitenkin mainittavan kulttuurishokin eri vaiheet ja kiinnostukseni hieman virkosi. Aloinkin pohtimaan omaa kokemustani aiheesta.  

Klassisen määritelmän* mukaan kulttuurishokin kokemus voidaan jakaa neljään eri vaiheeseen.

Voin täysin allekirjoittaa tämän määritelmän neljän vuoden kokemuksella ja tunnistan käyneeni itsekin läpi nämä vaiheet, viimeistä ehkä siltä osin lukuunottamatta, että en usko paluun Suomeen olevan lähivuosina ajankohtaista. 

1. Kuherruskuukausi: Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta 

sen huonoja puolia.

Vaikka olen ennen Italiaan muuttoani asunut myös muualla kuin Suomessa, ensikosketus Italiaan oli juuri tuollainen kuvatun kaltainen, kaikki vaikutti niin täydelliseltä ja autuaalta; ihanan helppoa ja vapauttavaa kun kaikki ei ole niin kankeaa ja virallista; ihanaa kun ihmiset ovat avoimia ja sosiaalisia ja tuntuupa imarrellulta miten vierailta ihmisiltä saa Italiassa niin eritavalla huomiota (Ciao bella!) – suomalaiset ovat siis niiiin möllejä juntteja!

2. Shokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.

Joka ikinen virastokäynti aiheuttaa hermojen menetyksen lisäksi täydellisesti uskon italialaisen byrokraatin kykyyn esintyä vakavastiotettavana tai kenenkään etua palvelevana. Kukaan ei oikeastaan tunnu edes tietävän tai välittävän, miten asiat tulisi tai kannattaisi hoitaa oikein. Niin, ja myöhemmin opin, että ciao bellaakin käytetään silloin, kun ei muista puhuteltavan henkilön nimeä…

3. Sopeutuminen: Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenevät.

Sopeutuminen Italiaan eli aikakäsityksen muuttuminen, viekkaus, valehtelu ja liioittelu. 

En mene enää tapaamisiin 10 minuuttia etuajassa vaan puoli tuntia sovittua aikaa myöhemmin. 

En enää hätkähdä arkipäiväisiä uutisia, joissa kerrotaan verovarojen vuosikausia jatkuneesta kavalluksesta tai ex-pääministerin seksisekoiluista alaikäisten kanssa. Oikeastaan olen huomaavinani itsessäni samoja piirteitä; epätäsmällisyyttä, liioittelua ja oman edun tavoittelua. 

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että olen oppinut myös kyseenalaistamaan kaiken mitä näen ja kuulen, sillä suurella todannäköisyydellä 70% asiasta on hieman väritettyä totuutta.

4. Paluushokki: Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman shokin kuin kulttuurishokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi.

En tiedä sopeutuisinko enää kaupunkikultuurin puuttumiseen, mölliyteen, ajatukseen siitä, että humalahakuinen dokaaminen on arkipäiväistä ja ihan okei, nurkkakuntaisuuteen, hiljaisuuteen ja sellaiseen tiettyyn kaikkialla vallitsevaan ei-rentoon meininkiin. 

–

Niin, kaikkeen tottuu, mutta kaikkea tarvitse sietää. En halua missään tapauksessa välittää vaikutelmaa, että kyllä täällä Italiassa on kaikki niin paljon paremmin, varsinkaan sillä näin ei tosiaankaan ole.

Olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan kulttuurirelativistisen asenteen ja tullut hiljalleen siihen lopputulokseen että hyvien ja huonojen asioiden määrä on aina vakio. Luokittelu näihin hyviin ja huonoihin asioihin sekä erityisesti huonojen asioiden sietäminen on hyvin omakohtaista. Itselleni sopii tällä hetkellä enemmän kuin hyvin se että kaikki vähän repsottaa ja että aina on vähän pelivaraa eikä kehenkään tai mihinkään ole luottamista.

(*Tarja Malinen: Kulttuurishokki, 2008, Turun yliopisto)