Luin Hesarin artikkelin yksinäisyydestä. Sydämeen aivan sattui kun luin lukijoiden kirjoittamia kokemuksia. Yksinäisyys on todella monelle kipeä, hävettävä ja kammottava asia, josta tuntuu olevan vaikea puhua.

En itsekään haluaisi myöntää, mutta olen itse kokenut joitakin yksinäisiä ajanjaksoja elämässäni. Teini-ikä oli kaikin tavoin vaikeaa eivätkä ajatuksiini mahtununeet ystävät tai kaverit. Muistan silloin kokeneeni joskus yön pimeinä tunteina, tai viikonloppuisin kököttäessäni yksin kotona aivan hirveää ahdistusta siitä, että en kuulu mihinkään eikä ketään kiinnosta asiani.

Toinen enemmän tai vähemmän yksinäinen ajanjakso on käsillä nyt. 

Jokaisella on varmasti etelä-eurooppalaisista ihmisistä jonkinlainen ennakkokäsitys; sellainen tyyppi joka höpöttelee ja kyselee taukoamatta ja on jo ensitapaamisella kutsunut sinut isoäitinsä luokse syömään niitä kuuluisia Le Marchen simpukoita. Oman kokemukseni mukaan tämä stereotypia pitää enimmäkseen myös paikkansa. No, miten voi olla edes mahdollista tuntea itsensä yksinäiseksi ollessaan tällaisten ihmisten ympäröimänä?

Minulla on opiskelukavereita, työkavereita, mallikollegoja, tuttuja, naapureita ja niin edelleen. Vuodet etelä-Euroopassa ovat tehneet minusta myös entistä paljon rennomman ja puheliaamman. Aiemmin olin todella ujo avaamaan keskustelua tai tutustumaan ihmisiin, mutta nyt väittäisin olevani se rento ja välitön tyyppi, joka höpöttelee ja kyselee jotain taukoamatta. Vaikka seuraa ja tilaisuuksia riittää, tunnen itseni silti yksinäiseksi ja olen viime aikoina jättäytynyt omaan seuraani kotiin aperitivo-iltojen sijaan.

Kuullostaa itsekkäältä, mutta olen väsynyt seuraan, joka ei anna itselleni mitään uutta. Huomaan monesti kuinka keskustelut pyörivät samaa rataa ja kohtaamiset ihmisten kanssa toistavat itseään. Arkipäiväinen jutustelu luonnistuu, mutta minusta tuntuu enenevissä määrin siltä, etten yksinkertaisesti saa esimerkiksi ikäisiini italialaisiin mitään syvempää yhteyttä. Usein tuntuu, että elämme aivan eri maailmoissa. Tunnen itseni ikäisteni seurassa vähintään kymmenen vuotta vanhemmaki ja parikymppiset kaverini vaikuttavat teini-ikäisiltä. Esimerkiksi, itse muutin pois kotoa 19-vuotiaana, kuten varsin tavallista Suomessa. 20-35-vuotiaista italialaisista kavereistani ja tutuistani 99% asuu vanhempiensa luona eikä kotoa pois muutto ole millään lailla ajankohtaista. Opiskelijaystäväni eivät myöskään pääsääntöisesti käy töissä. Kun joudun skippaamaan luentoja töiden vuoksi, minua säälitään. Joudun jatkuvasti selittämään, että vanhempani eivät rahoita elämääni ja se on minusta pelkästään hyvä asia. Omat ongelmani, kuten opiskelijabudjetilla kituuttaminen, töiden ja opiskelujen sovittaminen, ulkomaalaisena Italiassa eläminen, eivät saa mitään vastakaikua italialaiselta kaveriltani, jolle äiti pakkaa eväät yliopistolle.

Olen yrittänyt hukuttaa ahdistavaa tunnetta emotionaalisesta yksinäisyydestäni kiireiden alle. Nyt sekään ei enää auta sillä irtisanouduin töistä toistaiseksi ja yhtäkkiä löysin itseni yksinäisenä tuijottamassa ulos, vain tenttikirjat ja kissa seuranani. Kaipaan aikaa, jolloin ympärilläni oli ystäviä, jotka ymmärsivät puolesta sanasta, mitä tarkoitan, ja joiden kanssa hyviä asioita vain tapahtui.

Haluan uskoa, että tämä yksinäinen syksy on vain ohimenevä vaihe.