Ihmeitä tilauksessa

Toivoin omaa jouluihmettäni, mutta alan pikkuhiljaa uskoa, että maa nielaisi Miehen. Näin kyllä sen kaverin. Törmättiin työasioissa, hoidettiin ne ja sitten rohkaisin itseni. Kaveri oli jo lähdössä, kun möläytin: ”Hei, etkös sä oo noita Miehen kavereita?”
Se kääntyi ympäri ja totesi, että kyllähän hän on. Sain järjenjuoksustani sen verran kiinni, etten alkanut pitämään mitään kolmannen asteen kuulustelua Miehen mahdollisista vaimoista, tyttöystävistä, lapsista, lemmikeistä, asuinpaikasta ynnä muusta. Sen sijaan mutisin aina-niin-smoothisti, että mitenkä menee? En kehdannut pyytää sitä viemään terkkuja Miehelle.

Salaa toivon, että törmään sattumalta Mieheen huomenna esimerkiksi töissä. Jos se kävisi vaikka moikkaamassa sen kaveria ja minä sattuisin näkemään ne. Tai sitten törmättäisiin sattumalta kaupungilla, kun kaupunki järkkää ison ilotulituksen. Siellä on parikymmentätuhatta muuta ihmistä, mutta jos jotenkin maagisesti ja satukirjamaisesti törmättäisiin siellä ilotulitusten räiskeessä toisiimme. Sitten se voisi laskeutua siitä vielä yhden polven varaan, kosia ja ehdottaa, että josko mentäisiin heti tekemään vauvoja. Siis nyt kun näihin mahdottomiin toiveisiin päästiin.

Äh. Sinkkuus, romantiikka ja miehet on ihan pyllystä.
Tietenkin minun tuurillani mies muuttaa jonnekin hornan tuuttiin heti kun minulle alkaa valjeta, että se saattaa tykätä minusta. Ennen muuttoaan se jättää kuitenkin lapun, missä toivoo, että nähdään vielä joskus uudestaan, koska piristin sen kesää. Sitten nähdään kerran jonkun minuutin verran seuraavan vuoden syksynä ja sitten herraa ei näy taas enää ikinä. Ikinä ei tule sellaista hetkeä, että voisi sanoa jotain vähän enemmänkin kuin moi.

Jospa uusi vuosi toisi oikeasti sellaista kauhistuttavaa romantiikkaa. Jos se tulisi Miehen muodossa, voisin ehkä hillitä sen taistele-tai-pakene -reaktioni ja pysyä paikoillani. Kamoon Universumi, lupaan antaa tälle jutulle mahdollisuuden.