Henkinen takaraja

Mulla on ollut vauvakuume suunnilleen 17-vuotiaasta saakka. Viime aikoina oon myös nähnyt hyvin vauvapainotteisia unia. Usein niissä on vielä samansuuntainen idea, minulla on lapsi, mutta jotenkin onnistun aina kadottamaan sen tai sille käy huonosti.

Eräässä unessa Johanna Tukiainen kidnappasi lapseni suoraa sairaalasta ja esitteli sen lehdissä omanaan. Jostain syystä en ollut tajunnut asiaa (siis sitä, että lapsi oli kadonnut) ennen kuin näin sen Seiskan kannessa. Unessa jouduin Tuksun kanssa huoltajuuskiistaan, koska en voinut todistaa, että lapsi oli ihan oikeasti minun.

Toinen uni oli hyvin Titanic-henkinen, johtuen edeltävänä iltana katsotusta leffasta. Olin laivalla lapseni kanssa ja laiva alkoi kallistumaan. Ihmiset meni ihan paniikkiin, minäkin, ja sitten siellä väkijoukossa kadotin lapseni. Yritin etsiä sitä, mutta se oli ihan mahdotonta. Lopulta juoksin pelastusveneeseen yksin.

Oon puolitosissani miettinyt munasolujeni pakastamista tai keinohedelmöitystä yksin. Just hiljattain luin lehdestä, että mitä lähemmäs kolmeakymppiä (ja sen yli) mennään, sitä hankalammaksi muodostuu kumppanin löytäminen, sekä sen todennäköisyys. Myös lastensaanti vaikeutuu koko ajan. Se kolmenkympin rajakaan ei ole mikään kiveen hakattu. On ihmisiä, jotka menevät naimisiin 25-vuotiaina ja ovat takaisin sinkkumarkkinoilla 35-vuotiaina.  Tiedän, että pärjäisin lapsen kanssa myös yksin, monet muutkin pärjää, miksi en siis minä? Eihän se kuitenkaan ideaali tilanne olisi, lähtökohtaisesti haluan tulla raskaaksi parisuhteessa ja niin, että lapsi on kummankin puolesta toivottu ja haluttu. Tietysti elämä voi aina heittää kärrynpyörää, vaikka lapsi syntyisikin vakaaseen parisuhteeseen, voin silti päätyä yksinhuoltajaksi.

Lapsihaave on kuitenkin sellainen asia, mistä en ole valmis tekemään kompromisseja parisuhteessa. Tässä iässä se pitää ottaa puheeksi jo heti alussa, ennen kuin suhteesta ehtii edes kehittyä mitään sen vakavampaa. En näe mitenkään järkeväksi tuhlata aikaa sellaiseen ”no emmä tiiä kattellaan nyt sit tässä joskus…” -vastaukseen, koska se lastensaannin aikaraja tulee vastaan naisella, eikä miehellä. 

Oon asettanut oman henkisen takarajani 35:een vuoteen. Jos olen sinkku ja lapseton vielä silloin, alan hyvin suurella todennäköisyydellä selvittelemään näitä lapsettomuushoitoja yksin. Jos kaikki menisi henkilökohtaisen suunnitelmani mukaan, olisin ensi vuonna raskaana. Hyvin suurella todennäköisyydellä se ei kuitenkaan mene minun suunnitelmani mukaan, mutta saahan sitä toivoa.

Tavoitteena on valmistua vielä tämän vuoden puolella, niin sitten voisin ehkä löytää aikaa seurustelullekin. Tällä hetkellä tuntuu, etten edes jaksa repiä aikaa vielä parisuhteellekin. Työ, koulu ja se palautumisaika vuorotyöstä vievät niin ison osan henkistä kapasiteettiani. Jos tässä olisi jo olemassaoleva parisuhde, se olisi eri asia. Silloin tuntee sen toisen osapuolen. Näin sinkkuna sen joutuisi kuitenkin aloittamaan ihan nollasta, tutustumisvaiheet ja tapailuvaiheet, jolloin se vaatii sen oman ponnistuksensa ja ajatuksia sekä aikaa.