Kesä, kärpäset ja draama

Mulla on pari kaveria, joiden ihastumiset on yleensä varma merkki draamasta. Kaava on yleensä täysin sama. Ensin kohdataan se unelmien ihminen, joka on kaikinpuolin tosi täydellinen ja ihana ja kohta ollaankin ihan kunnolla siellä syvässä päässä, jossa tunteet myrskyää tosi voimakkaasti ääripäästä toiseen. Haluaisin olla mukana siinä kaverin hypessä, että miten ihanan ihmisen se onkaan löytänyt ja hei ihan tosi mahtavaa, mutta kun näitä juttuja on muutaman sata kertaa katsonut vierestä ja homma päättyy aina paskasti, oon oppinut olemaan innostumatta liikaa. Ehkä sitten, jos se draamavapaa vaihe kestäisi edes pari kuukautta. Muutoin tyydyn vain olemaan sillä ihankiva-linjalla.

Jotenkin näistä lämpimistä ilmoista huomaa, että ihmisillä herää joku pariutumisvietti tai muu vastaava kevättä rinnassa -juttu. Toinen kaveri saattaa pyörittää kerralla useampaakin kiinnostunutta ihmistä ja toinen on taas… en tiedä onko epätoivoinen oikea sana, mutta se on nyt tuntenut tämän tyypin noin kaksi viikkoa ja tyypillä oli tässä välissä synttärit. Kaveri osti sille Daniel Wellingtonin kellon. Yritin jotenkin hienovaraisesti herättää keskustelua, että tuo on aika kallis synttärilahja, ja kaveri toki itsekin myönsi, että onhan se vähän. Hän perusteli asian kuitenkin niin, että hän tykkää tästä tyypistä ja haluaa sille vain parasta.

Eikä siinä mitään, kukin saa käyttää rahansa miten tahtoo, mutta olen nähnyt tämänkin kuvion ennalta. Kaveri pistää palkkansa haisemaan toisen hemmotteluun, sitten tulee ero ja eron jälkeen aletaan sitten laskemaan, että paljonko tuli toiseen tuhlattua ja riitelemään niistä aiemmin ostetuista tavaroista, tyyliin ”Minä ostin sulle kalliin kellon, anna se takaisin!”

Toisella kaverilla tuntuu taas olevan alitajuisesti joku tietty visio, millainen parisuhteen ja toisen osapuolen pitäisi olla. Se ei varmaankaan tiedosta sitä itse, mutta se pyörittää sen takia useampaa ihmistä kerralla, että jokaisessa niissä on joku piirre, josta se pitää, mutta sitten se kokonainen ihminen ei ookaan täydellinen. Eikä se sitten osaa päättää, että kuka näistä ihmisistä olisi paras, koska kukaan ei täytä niitä kaikkia vaatimuksia. Sitten kun se toinen osapuoli ei täytä niitä vaatimuksia tai mahdu siihen muottiin, minkä kaveri on päässään kehitellyt, että näin PITÄÄ olla, kaveri pistää draamavaihteen silmään ja suuttuu. Parhaimmillaan se haukkuu toisen osapuolen ihan lyttyyn, lyö luuria korvaan ja pitää mykkäkoulua. Mykkäkoulun jälkeen alkaa se dramaattinen marttyyrivaihe ”No minä nyt vaan sanoin, mutta jos sun on kerta ihan liian vaikeeta…”

Sit siinä vieressä oon minä, joka kuuntelee ja myötäelää ”mmh, nii-iin” -tyyppisillä vastauksilla. Mä oon joskus yrittänyt hienovaraisesti vihjata tässäkin tilanteessa, että eihän tässä nyt mitään kamalaa tapahtunut, ei sun tarvi nyt iiiiiiihan noin vahvasti reagoida… Yleensä tämä kääntyy joko minua vastaan, että kaveri suuttuukin minulle, kun minä en ymmärrä ja pidän selkeesti sen toisen osapuolen puolta, haisa sinäkin vittu. Toinen vaihtoehto on se ”et vaan ymmärrä kun olet sinkku” -kortti. Nykyisin oon tyytynyt siihen jälkimmäiseen. ”Niin, en varmaan sitten ymmärrä…”

Tällaista vakiintunutta ikisinkkua vähän hirvittää tuo parisuhteiden draaman määrä. Onkohan edes mahdollisuutta nykypäivänä löytää draamavapaata parisuhdetta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *