Tuntuu tyhmältä

Miesrintamalta ei mitään uutta. Muutama asiasta tietävä kaveri kyselee säännöllisin väliajoin, että onko herrasta kuulunut mitään ja joka kerta on yhtä tylsää vastata, että ei mitään. Muutaman kerran oon kuvitellut näkeväni sen jossain ja joka kerta sydän hyppää vähäsen. Joka kerta myös harmittaa, kun ei se ollutkaan se. Tuntuu vähän tyhmältä tiedostaa, että mulla taisi olla alunperin joku ajatus, millainen se jälleennäkeminen sitten on. Tai siis, että totta kai se tulee takaisin ja etsii minut käsiinsä melkein heti. Sitten me jutellaan ja päädytään kahville, lounaalle tai mitä ikinä. Ja sitten sitä ei edes näy.

Tuntuu myös tyhmältä, että aina välillä sitä huomaa kaipaavansa jotain romanttista höttöä. Ei sellaista ”monta tusinaa ruusuja, kynttiläillallinen Pariisissa ja viulukvartetti vieressä” -romantiikkaa, se ahdistaisi ihan helvetisti, mutta sellaisia arkisia juttuja. Käydään ulkona syömässä, mies ostaa yllättäen kauppareissulta kukkia, suklaata tai jonkun hyvän leffan, ottaa sohvalle viereensä ja pitää lähellä. Sen sellaista.

Se romanttisen hötön kaipaaminen tuntuu siinä mielessä vähän tyhmältä, että kun en oikeasti tarvitse ketään pitelemään mua kädestä ja pelastamaan mua pulasta. En tarvitse miestä siihen, että tunnen olevani kokonainen tai jotenkin parempi ihminen. Ehkä se sotii vähän mun independent woman -ajatusta vastaan, etenkin kun tosi monen kaverin parisuhteet vaikuttaa sellaisilta hyvin perinteisiltä. Mies hoitaa laskut ja pyörittää rahataloutta, nainen käy kaupassa miehen antamilla rahoilla ja kaikkeen pitää pyytää miehen lupa, tai vähintäänkin neuvotella asiasta, vaikka se olisi jotain hyvin yksinkertaista, kuten vaikka naistenlehti kaupasta.

Eräs kaveri ei osaa olla yksin, ollenkaan. Jos mies lähtee työmatkalle ja on yhden yön poissa, kaveri ahdistuu ihan kamalasti. Mä joskus yritin kysyä, että pelkääkö se miehen pettävän sitä työmatkalla, mutta ei se kuulemma sitä pelkää. Se pelkää sitä yksinoloa ja sitä, että se ei osaa ratkaista jotain ongelmaa, jos se joutuu kohtaamaan sellaisen yksin. Enkä tarkoita tässä mitään ”oikeaa” ongelmaa, vaan ihan vaikka laskujen maksamista tai kaverin pitäisi mennä vaikka julkisella liikenteellä paikasta A paikkaan B. Se ei osaa. Mies maksaa laskut, mies selvittää reittivaihtoehdot valmiiksi ja vain kertoo, että menet sillä 8.55 lähtevällä, jäät pois 9.25 ja kävelet siitä 700 metriä, niin ehdit kymmeneksi perille.

Kaverit on joskus todenneet, että olen malliesimerkki sitoutumiskammoisesta ihmisestä. Oli aika, jolloin itsekin uskoin olevani maailman sitoutumiskammoisin ihminen ja totuttelin jo ajatukseen, että oon loppuelämäni yksin, koska en vaan osaa enkä halua sitoutua kehenkään. Kun mä oon sellainen ilmapallo, joka tykkää vaan leijailla vapaana ilmavirroissa. Myöhemmin tajusin, ettei mun tarvitse löytää itselleni mitään riippakiveä, vaan mä voin myös löytää itselleni toisen ilmapallon.

It’s not about running wild and free, it’s about to find someone to run with.