Positiivista palautetta
Muuttumiseni on ollut pinnalla jo hetken. On ollut ilo huomata, että tämä ei olekaan ylitsepääsemätön ja loputon suo. Mutta silti tunnuslauseekseni on muodostunut ”Ei Roomaakaan rakennettu päivässä.” Epävakauteni ei todellakaan ole enää päällimmäisenä mielessäni. Osaan olla jopa ylpeä, kun sanon, että minussa ON tapahtunut muutosta. Silti muistutan muita sekä itseäni, että tämä työ on yhä kesken. Olen yhä matkalla maaliin, jota tuskin koskaan täysin saavutan. Tarpeeksi hyvä on kyllin hyvä. Kukaan ei voi olla täydellinen.
Uskallan myös sanoa, että olen ylpeä. Ja minulla on itseltänikin suotu lupa olla tyytyväinen, kun enää ei tarvitse miettiä mitä tunnetta koen milloinkin. Se alkaa osittain tulla jo selkärangasta. Ei tietty ihan aina, mutta suurimmaksi osaksi. Yhä koen epävarmuutta, että olenko sisäisessä shokissa ja tunnetilablokissa, koska en osaa käsitellä tunnetta vai otanko sitä oikeasti noin rauhallisesti.
On ollut ihanaa huomata, kuinka muuttumiseni reflektoi muihinkin. Kun olen epä-kilari, on toisetkin rauhallisemmin. Lapsetkin ovat kiitollisempia rauhallisemmasta äidistä, ja antavat palautetta ihanuudestani.
Kirpeää twistiä
Edellisessä postauksessani jo vähän sivusin sitä kuinka olen huomannut muuttumiseni myötä negatiivisia asioita läheisimmistäni. Se tekee todella pahaa kuvottavalla tavalla. Olen järkyttynyt. Miten heille pystyn heitä loukkaamatta tuomaan asian julki? Miten pysyn itse rauhallisena?
En tiedä onko minulla oikeus tehdä siitä asiasta mitään numeroa, kun minä olen ainoa diagnoosin saanut. Mutta kyllä minä huomaan, jos olen itse jotain toimintamallia opetellut erilaiseksi ja viimein muuttamassa sitä ja kenties jopa muuttanut sen, ja sitten toinen onkin ihan kuin vanha minä. Miksi minun sitten piti muuttua? Iskee epäreiluus, tekisi mieli kiukutella ja tuoda mieleni isostikin julki. Olo on voimaton. Tekisi mieli vetää vanhat kunnon itkupotkuraivarit, mutta mä en osaa enää. Mä en pysty siihen. Olen yliohjautunut.
Silti uskon itseeni
Positiivisesta palautteen lisäksi olen saanut osakseni epäilyä. Tällöin löydän itseni puolustelemasta itseäni tai lähinnä muuttumisyritystäni ja etenkin muuttumisen onnistumisia. Sekin tuntuu niin saatanan epäreilulta. Silloin tekee mieli heittää kirves kaivoon ja pysäyttää koko juna. Mitä järkeä tässä on, jos muuttumiseni pitäisi olla tapahtunut kahdessa yössä alusta loppuun asti ja ikuisesti voimassa olevaksi? Silloin koen IHMISYYTENI olevan uhattuna, loukattuna ja mitätöitynä. Silloin olen pulassa.
Seison ulapalla luodon päällä ja pelkään vuoroveden pyyhkäisevän ylitseni. En pysty näkemään sitä, en tiedä tuleeko se edes ja silti pelkään sitä valmiiksi jo ihan kamalasti. Vuorovedellä tarkoitan epävakauteni oireilua. En pysty tunnistamaan, tuntemaan, saati tietämään tuleeko se vai ei. Se epätietoisuus ja jännitys luo uusia tunteita, joita minun pitäisi tunnistaa ja tarpoa ne läpi aikuismaisesti oppieni mukaan.
Silloin puolittain jähmetyn. Tai ehkä jähmetän itseni? Tätä en voi sanoa varmaksi kumpaa se on. Puolustusjärjestelmää se kuitenkin on, sen tunnistan. MUTTA nyt en pyri suojelemaan omaa sisäistä tunnetilaani vaan yleistä tunnelmaa ja kahdenkeskeisiä välejä ja vuorovaikutustilannetta. Pyrin suojelemaan ilmapiiriä skitsomaiselta riidalta.
Silloin mielessäni taputan nopeasti olkaani ja koen häpeän sijaan ylpeyttä, kun tiedän itsessäni tuon kilahtamisen mahdollisuuden ja ennen kuin kilahtamisen lähtölaskenta on alkanut osaan painaa jarrua. Vaikkakin se jarrun painaminen tarkoittaa jähmettämistä.
Tämä kaikki tapahtuu sekunnin sadasosissa. Olen nopea, niin hyvässä kuin pahassa. Terapiassa sainkin kuulla, että olen niin nopea tunteissani, että olen matkustajana omassa tunnemaailmassani. En hallitse sitä. Olen niin nopea, etten tunnista ensisijaisia eli primaarisia tunteitani ja tämä loi sekundaarisen tunteen päälle. Se oli vihaisuus. En tunnistanut, enkä edes tiennyt tämmöisiä asioita silloin epävakauden ollessa täysissä voimissaan. Se mitä tarkoitan yllä ”niin hyvässä kuin pahassa” on se, että nyt hyvässä olen nopeasti painanut jarrua. Olen ollut nopeampi jarrujeni kanssa kuin tunnekuohahdukseni. Olen estänyt epävakaan tunnekuohuni. Vihaisuuteni on korvaantunut olan taputuksella.
Yllätin itseni
(Itseasiassa tämä teksti toimi tunnekartoituksena, jota tein terapiassakin. Sillä saatiin tapahtumatilanteesta tunnistamattomat tunteet esiin tunnistettaviksi. Siitä saatiin siis oppia seuraavien tilanteiden varalle. En tiedostanut nyt tekeväni tätä kartoitusta kirjoittaessani asioita ylös. Mutta saatuani ne tähän syttyi sisälläni monia ahaa-elämyksiä.
Kirjoitinhan yllä
Silloin puolittain jähmetyn. Tai ehkä jähmetän itseni? Tätä en voi sanoa varmaksi kumpaa se on.
Ja nyt voin kirjoittamiseni jälkeen kertoa, että se on jähmettämistä. Tai ei sanan varsinaisessa merkityksessä edes jähmettämistä, vaan se on sitä vertauskuvainnoillisesti ”kymmeneen laskemista”. Tästä olen ylpeä itsessäni, että olen välttänyt näin vihaisen laukomisen ja sen sijaan pysynyt rauhallisena ja ehtinyt jopa kehumaan henkisesti itseäni huomaamattomalla olan taputuksella, että ”Hyvä sinä!”