Masennuksen uusi muoto
Vaatikaa, vaatikaa – vaatikaa kaikkea mitä keksittekään!
- Ärjy
- Hermot meni
- Kaikki vaatii kaikkea kokoajan
- En kestä enääääää
Olen aina rakastanut lapsiani ja lemmikkejäni, mutta nyt voisin lähteä Siperialle elämään hetkeksi ihan vain yksin. En vain jaksa enää ärjyä, kun tuntuu, että kaikki, kissatkin vaativat minulta heti kaiken. Aamulla ensimmäisenä kissat pyörii maukuen jaloissa ja hyppii sängyllä päälläni, purevat kaikkea mikä hampaiden väliin mahtuu ja puskevat naamaani. Niinkuin ovat aina tehneet. Nyt en vaan kestä sitä.
Noustuani kissat änkevät vessaankin kanssani. Oma vessarauha on mahdotonta saada edes siten, että häätäisin kissat pois. Se naukuminen ja oveen hyppiminen, oven raapiminen, kuin hätä olisi kestämätön jo. Alakerrassa sitten odottaa koira. Liki 40 kiloinen mykkä ”jätti”teputtaen perässä varjona ja ollen jokaisella askeleella tiellä. Ne aivoihini asti pureutuvat silmät.. tai siis katse.. ”anna minulle ruokaa tai syön kissojen ruoat”. Oma kahvi saa odottaa.
”Vie minut ulos – lääh lääh” – isoa koiraa pissattaa. Kissoista isompaa pitää vahtia, ettei ryövää pienemmän ruokia. ”Lääh-lääh” ..joo joo.. mennään mennään. Mainitsinko jo muuten, että minulla on lapsiakin? Se kilpailu eläinten ja alle kouluikäisen lapsen kanssa kuka saa ensin aamupalaa ja huomiota ..ja äidin kahvinkeitin on vieläkin pois päältä.
Miten helvetissä mä joskus olen elänyt tätä arkea? Nyt mä olen vain vaatimuksia toteuttava henkäys. Ja tässä kohtaa olemme vasta aamupalalla. Puhti on poissa. Muisti kärsii. Verenpainekin on verenpainemittarissa tasolla ”ota yhteys lääkäriin”. Migreeni kestänyt jo neljättä..vai viidettä päivää – sekosin jo laskuissa.
Mä en jaksa. Mä haluan kaikki vaan hoitoon jonnekin ja loman itsestäni, mutta silti kaipaan kaikkia tarha- ja koulupäivän aikana. En kestäisi kotona sitä hetkeäkään yksin ilman lapsia ja elukoita. Tämä ristiriitaisuus on aivan kamalaa. Koskaan ennen masennukseni ei ole ilmentynyt muisti- ja ymmärrysvaikeutena, tahmeutena ja voimattomuutena.
Näistä syistä kävin läpi narkolepsiatutkimuksetkin ja selkäydinnestenäytteestä selvisi, että mulla ei sitä ole, vaikka unitesteissä näkyi yksi mahdollinen viite tästä tutkimuksien alla olevasta sairaudesta. Mä kuitenkin samaan aikaan vannotin lääkäreitä, että minä – en – ole – MASENTUNUT! Mua vaan ahdisti.
Enää en tosin tunnista ahdistuksen nousuja ja laskuja. Se on varmaan jo niin kroonistunut tai sitten Escitalopram-lääkitykseni on antanut apua kuluneen puolen vuoden aikana. Lääkeannosta tosin olemme joutuneet erinäisten oireiden vuoksi suhaamaan alas ja ylös ja taas alas. Liekö sitten lääkeannoksen pienentämisestä johtuva olotila, kun hermo repee. Enää ei ole tietoakaan siitä seesteisyydestä, joka ihanasti kevensi oloni ja elämäni.
Loppuun palaminen
Aamiaisen jälkeen härdellirumba vaan kiihtyy. Pahimmillaan olo tuntuu nurkkaan ajetulta eläimeltä,jota kaikki ihastelevat lapsukaiset haluaisivat samaan aikaan silittää ja tuputtaa herkkuja ja vaatia tulemaan piilosta esiin. Nuorimmaiseni ajaa minut pian hermoromahdukseen. Ellen ole siellä jo. Tosin en nuorimmaiseni takia, vaan koko elämäntilanteeni takia.
Tällä hetkellä nuorimmaiseni on takertunut minuun ja vaatii jatkuvasti varmistuksia siitä, että minä olen täällä. Otin jo yhteyden perheneuvolaankin, kun lapseni takertuminen on jo asteikolla ”Miksi sä menet vessaan?” ja keskenkavuinen varjo seuraa minua joka paikkaan. Poika ei voi mennä edes viereiseen huoneeseen leikkimään. Äidin pitää olla ihan kokoajan näkyvissä ja saatavilla.
Äitiä seurataan kissojen lailla vessaankin. Kokoajan joku on selän takana niin, että muistaessani jotain teen äkkikkäännöksen palatakseni lähtöpaikkaan astun pienille varpaille, kun en huomannut pojan seuraavan minua. Öisin herään tuijotukseen ja hiljaiseen kuiskutukseen. Poika herättää minut vain ilmottaakseen, että hänen peittonsa kulmassa on myttyrä. Päivisin minulta vaaditaan vastausta vessahätäilmaisuun, ikään kuin lupaa vessassakäyntiin anottaisiin. Ulkona ollessa poika kyttää, koska vilahdan keittiön ikkunassa ja saa huomioni kiinnittymään häneen. ”Äiti, kato, mä oon täällä.” huutaa pikkumies liukumäen päältä. ”Joo..wau.. entä sitten? Leiki nyt. En mä nyt ehdi, kun teen ruokaa.” käy ajatukseni mielessä ja todellisuudessa kajautan ikkunasta ”Hienoa, laske varovasti alas! Äiti tekee nyt ruokaa. Tule sitten sisälle, kun ruoka on valmista.”
Poika tekee tikusta asiaa. Todella usein kuulen päivisin (ja öisin) sanan ”äiti..” vastattuani ”mitä?” saankin vastaukseksi vain tyyliin ”No öö.. öö…kun.. öö..mulla on sukat jalassa.” Eli kunhan sai vain äidin huomion taas. Turhanpäiväistä äitittelyä. Samaa se on aina vessanoven takanakin. Uskomattoman paljon hermojen päälle käyvää.
Me halitellaan ja sylitellään ja pelataan yhdessä, pyörälenkkeillään yhdessä.. vaikka ja mitä kaikkea yhdessä. Mutta auta armias, kun äiti menee vessaan yksin ja sanomatta mitään. Tänään sain pojalta vihdoin vastauksia ja hän pelkää äidin katoavan.. samanlailla, kun sisko lähti. Olenhan mä sen tiennyt kokoajan. Ja kaikki lähti siitä pari vuotta sitten, kun minä jouduin sairaalaan liki viikoksi keuhkokuumeessa. Silloin pojalla alkoi oireilu palattuani kotiin. Kotiuduttuani vaarini kuoli. Siitä puoli vuotta ja erosin poikani ”isäpuolesta”. Taas puoli vuotta ja mummuni kuoli. Siitä jälleen puolivuotta ja sisko lähti. Siskon kanssa suht. samoihin aikoihin äitini muutti lappiin. Kaikki tärkeitä ja super-tärkeitä ihmisiä pojalleni.
Nyt en vaan enää jaksa varmisteluita. Vaateet ovat ajaneet minut loppuun. Masennukseni murskaa lihasvoimiani kuin lihanuija. Kaikki stressi puskee samaan aikaan, enkä ole toipunut vielä esikoiseni lähdöstä. Suren myös isovanhempiani. Ikävöin äitiäni. Yritämme poikani ”isäpuolen” kanssa saada asiat kuntoon. Terapiani auttaa minua ja keskitän voimia suuresti siihen. Siksi tässä tilassa en vain jaksaisi mitään ylimääräistä, mitä ei ole pakko.
Olen ollut ylirasittunut jo parisen vuotta ja siksi työkyvytön. Edessä on kuntoutukseen hakeutuminen (se edellisessä tekstissä mainitsemani TEAK). Pari vuotta sitten en ollut mielestäni masentunut. Nyt en epäile enää hetkeäkään ettenkö olisi.