Vertaistuki kiven alla

Maailma aukeaa taas

Hei maailma, tai siis Suomi. Tervetuloa merkittävään päivään 1.6. 2020, kun koronan jälkeen Suomi aukeaa taas (ja tietokoneenikin aukesi monen kuukauden jälkeen)! WUHUU! Näin avautui taas vanhemmutta tukeva keskusteluryhmäkin, jossa olen käynyt. Onhan se ihan hyödyllistä vertaistuellista toimintaa, mutta silti hieman kompuroivaa minun kannaltani. Tai ehkä minä vaan kompuroin siellä. Tänään meillä oli kuitenkin kokemusasiantuntija joukossamme ja … en osaa edes kuvailla sitä onnea ja pelkoa, joka hulahti ylleni, kun kuulin tämän henkilön sanovan, että hänellä on diagnosoitu sitä ja tätä ja EPÄVAKAA PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ. Hän on minua vanhempi ihminen ja omaa siis valtavasti enemmän kokemusta tästä häiriöstä kuin minä. Jäin odottamaan, milloin pääsen sanomaan ääneen tuon ”minullakin on tuo häiriö”. Siihen asti odotin ja kuuntelin, tunsin ja itkin. Koin ylpeyttä itsestäni, että osasin malttaa ja kuunnella. Yllätyin kuinka varoittamatta puheet osuivat suoraan sisimpääni. Itkin helpotuksesta kuulla näitä oireita olevan muillakin, itkin järkytyksestä kuullessani toisten voivan elää normaalimpaa elämää sabotoimatta suhteitaan, itkin surusta, koska olen niin huono, etten ole osannut olla se hyvä vanhempi häiriöni kanssa. – Ja sitten itkin lisää puhuessani, kuinka olen kaivanut vain omaa kuoppaani ja saan apua nyt vasta.

Vertaistuen puute

Nostinkin asian esiin keskustelussa, kun en ole löytänyt vertaistukea epävakaudesta kärsiville. Tai no onhan Facessa se ryhmä, mutta ei ole sama asia istua ruudun ääressä ja odotella vastauksia kuin oikeasti jutella face-to-face. Mikä olisikaan mahtavampaa, kuin kerran viikossa/kahdessa viikossa/kuukaudessa kasaantuva epävakaiden oma ryhmä ohjatusti. Siellä joku valvoisi, ettei meno ihan villiintyisi.

Tuntuu, että tämä koko pers.härö on niin pelottava mörkö, että siitä ei uskalleta puhua ääneen. Niinkuin homous oli vuonna nakki. Ei uskalleta tulla ”kaapista” ulos tässä häröilyssä..kö? Leikitään tuntemattomille muka normaalia ja sit kupit menee nurin kotosalla. Ja siellä kotosallahan ja omien ihmisten ympäröimänä se oireilu juur näkyykin. Missä sitä pääsee puimaan? No terapeutilla tietty, mutta kokeeko hän niitä tunteita? Ei. Ymmärtääkö hän ihan tosissaan mitä pershäröihmisen mielessä tapahtui? Tuskin. Minä kokisin suurena lisänä terapiasta saamani avun lisäksi vertaistukiryhmän. Oi, miten mahtavaa se olisi! Kuinka lohduttavaa se olisi huomata, ettei ole ainoa, ei ole yksin. Minä ainakin pelkään jääväni at the end yksin.

Minulla ei tosin ole tietotaitoa eikä liiemmin rohkeuttakaan -saati voimavaroja perustaa vertaistukiryhmää. Menisin mielelläni valmiiseen sellaiseen ja kokisin itseni tervetulleeksi. Johtajaroolin osaan ottaa helpostikin, että sen puolesta en epäilisi hetkeäkään kykenevyyttäni ryhmän perustajana, mutta terapiani ollessa vielä niin pahasti kesken yritän hahmottaa aikuismaista ja VASTUULLISTA roolia.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa.. joka toiselle ei

Vastuullisuudesta puheenollen olen aina luullut toimivani jokseenkin vastuullisesti. Että siis niissäkin hetkissä, kun kotityöni yhden aikuisen taloudessa  oli kesken, opetin lapsille odotamisen jaloa taitoa. Ainakin mielestäni. Olen nyt saanut kuulla olleeni todellisuudessa vain kiukkuinen äiti, joka suuttuu helposti, eikä sille voi puhua. Tunnistan ja tunnustan nyt tuon, että olen ärähdellyt, kun minulta on vaadittu huomiota kesken hommieni. En olekaan ehkä osannut sanoa silloin sitä mitä kuvittelin tuovani julki, että – ODOTA…äiti ihan kohta. Lapsi lähti ja hiljeni. En osannut mennä jälkeen päin kysymään mikä olisi ollut asia, kun luulin, että tilanne on ohi jo ja se ei ehkä ollutkaan sitten niin tärkeää. Ei ollut tärkeää?! Lapsellehan KAIKKI sanomisensa on tärkeää. ”Ole itsellesi armollinen.” Ja niin varmaan, kun soimaan itseäni oltuani NIIN TYHMÄ! Niin huono. Vai olisinkohan ollut vain osaamaton ja hukassa? Voiko eksynyttä syyttää? Me kaikki teemme virheitä. Olisinpa vain osannut :'( Tyttö otti ja lähti jo. Kaksi kolmesta on luonani yhä ja nyt jos koskaan on minun paikkani näyttää …vaikka pelottaa, jos vedän tämän toiseen päähän asti, enkä osaakaan pysyä kultaisella keskitiellä.

Saispa vanhemmuuteen jonkun takuun, että jos se ei onnistunut saa pium-dium Men In Black -muistin menetyksen ja aloittaa uudestaan. Kokemusasiantuntija mainitsikin hänen mustasta kaudesta, kuinka 4 vuotta on pimennossa. Näin kävi minullekin keskimmäisen lapsen synnyttyä, 4 -6 vuotta puuttuu muistikuvista. Luojan kiitos meillä on valokuvia ja videoita! Yritän uskoa minulle jankattua lausetta, että ehkä muutaman vuoden päästä me saamme esikoiseni kanssa asiat kuntoon. Siihen asti tämä on kamalaa ”mukamas äitiyttä”.