Jälkipuinti puistikossa

Uskomattoman kevyt olo paino nilkasta roikkuen. Tulen terapiaistunnolta, jossa hyvin aktiivisesti minua opetettiin tunnistamaan ja sanoittamaan tunteitani. ”Juuri näin” sanat saivat kykeneväisyyteni tunnetta kohoamaan ja rintaani röyhistelemään – JES! Mä osaan tätä leikkiä. Ja sitten kuuluu mielikuvissa se äkkiseltään jarrutetun lp-levyn krävähdys. Niin mikä se tunne on? Nyt en saa kiinni siitä. Terapeuttikin sanoi, että hän ei voi sitä sanoa mulle. Mä en vaan saa sitä tunnetta sanoitetuksi.

Sanoittamattomuuden vaikeus kietoo painoa nilkkaani ja palauttaa röyhistelevän rintani takaisin omaan minuuteeni. Siihen mitä mä olen, kun otan vastaan töykeää käytöstä ja vastuuta asiasta, joka ei kuulu minulle – jota en ole ansainnut. Mutta teen sen vain rauhottaakseni tilannetta (siis sitä toista osapuolta). Kyllä minä tiedän, etten ole sitä ansainnut, se ei minulle kuulu, enkä sitä halua, mutta minä vain mukisematta otan sen vastaan, että mut jätetään rauhaan ja asian annetaan jo olla..

Näin mä olen tehnyt aina. Mieleeni tunnetta hakiessa terapeutin avustuksella pamahtaa vain muistikuvat lapsuudestani, kun olin 6-vuotias ja kaikki alkoi. Kun tuosta hiljaisesta vastaanottamisesta alkoi tietämättäni muodostumaan normia elämälleni, toimintatavalleni. Tuolla tavoin koitin saada kiusaajat jättämään  minut rauhaan ja muokkasin olemustani heidän sanoittamaan suuntaan, jotta siitä olisi vähemmän sanottavaa. Sanoinkin terapeutille sen olevan mulle normaali tapa toimia. Tunne on normaali. Mutta se ei ole se mitä haetaan, se tunne mitä terapeutti koittaa saada minut hoksaamaan. Asia jää siis kypsymään.

Toinen puoli kelluu

..ja toinen uppoaa. Tällä tavoin kuvailisin olotilaani nyt. Sain kuitenkin terapiassa purettua painolastia harteiltani siten, että olo keveni. Ja kevenikin sitten todella yllättävän isosti. Leijailisin taivaisiin keveydestäni kuten heliumpallo, jollei nilkassani roikkuisi tuo tunteen tunnistamattomuuden paino. Voi kuinka mieltäni samaan aikaan jäytää, ja kaikki energia menee rattaiden pyöritykseen aivojen käydessä tuntemattomia vesiä läpi, kun mieleni tuudittaa itseään keveydellään. Tosi kaksijakoinen olo. Outo.

Mieltäni rauhoittaa edessä virtaava koski, tuo keskustamme aarre. Remonttityöt ovat liki valmiit ja kosken rantaan on ilmestynyt uudet hienot penkit, josta löydän juuri sopivan alueen takalistolleni kastelematta sitä viime yönä penkin pintaan jääneisiin vesisateen lammikoihin.

Mieleni keveys ei saa minua liikkumaan, en tahdo luopua tästä hyvästä. Eipä minun ole pakkokaan. Uppoava puoleni piiskaisi minua lähtemään, esittämään keskustan katuja kulkevana työpisteeltä toiselle siirtyvää veronmaksajaa. En voi rentoutua kaksijakoisuudeltani. En voi rentoutua ja hyväksyä olevani työkyvytön. Olenhan nuori. Olen muiden mielestä kuitenkin vain laiska – en mielenterveyskuntoutuja. Vamma tai sairaus ei näy ulospäin. Kehitän mieleeni muiden ajatuksia ja muokkaan itseäni niiden mukaan. En halua kuulla muiden mielipiteitä – enkä kuulekaan, mutta kirjoitan ne päähäni itse. Ja vaikken niitä haluakaan, otan ne vastaan taas mukisematta, nostan takalistoni ja painun kiireiseltä vaikuttavana bussipysäkille – en töihin vaan kotiin piiloon, jotta kellään ei olisi mitään sanottavaa ja tilanne pysyisi rauhallisena.