Kaikki lähti liikkeelle yhdestä arkistoidusta paperista
Diagnoosi
Kun ongelmaa leimaa stigma vain tiedon puutteen vuoksi, on jonkun joskus oltava rohkea ja tuotava asianlaita esiin. En tiedä olenko se loppupeleissä minä, mutta toivon sen joskus olevan joku. Tässä blogissa aion keskittyä ennemmin omassa itsessäni näkyviin asioihin, kuin oppikirjamaiseen luentoon siitä mitä tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ylipäänsä on. Toki sivuan jotain lähdetekstiä joskus, mutta yritän tuoda sille teoria Vs. käytäntö -näkökulman. Toivon pystyväni hahmottamaan sen mikä on laittanut elämäni hurlumheiksi ja mitä epävakaus oikeasti tarkoittaa tällaiselle yli 30-vuotiaalle äidille.
”Hei mä löysin tämmöisen paperin.. onkohan tällä jotain merkitystä?” sanoin psykiatriselle sairaanhoitajalleni, kun kävin leikkauspelosta aktivoituneesta ahdistuneisuudesta vähän keskustelemassa asioista. Paperi oli diagnoosi F60.3 Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö. En tiennyt yhtään mistä puhutaan, mutta paperi oli jo 10 vuotta vanha. Minut oli ohjattu ko. paikkaan keskustelemaan, kun perus terveyskeskuksen sairaanhoitajan antama keskusteluapu ei riittänyt. Nyt vihdoin saatiin se ensimmäinen pieni pyörä pyörähtämään liikkeelle.
Olinhan kuitenkin kärsinyt koko elämäni teinivuosista lähtien periksiantamattomasta kausiluontoisesta ahdistuksesta parin oikean masennuskauden kera. Nyt en ollut masentunut. En – vaikka sitä tarjottiin diagnoosiksi 6 kuukautta kestäneen ahdistuksen seuranta-ajan jälkeen useitakin kertoja psykiatrisen lääkärin toimesta. En ollut koskaan myöskään kokenut saavani sitä oikeanlaista apua minään näinä vuosina, kun kävin juttelemassa eri psykologien yms. kanssa. En kai, kun hoito oli vääränlaista. Luulin pitkään olevani vain kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä. Kun meni hyvin, meni hyvin ja hoidot (keskusteluavut) ikäänkuin jäivät, ja kun meni huonosti olin uudelleen vastaanotolla. Elämää oli vaikeaa hallita. Tuntui, että menin kuin tuulen ohjaamana, eikä kenenkään keksimä syy siihen oikein loksahtanut kohdalleen kuin palapelin pala.
Loppujen lopuksi olin päässyt jo toiseen paikkaan tuon psykiatrisen sairaanhoitajan luota keskustelemasta. Täällä hoitooni astui mukaan psykiatrinen lääkäri, jonka luona kävin puhumassa varmaan enemmän kuin keskusteluapuun määrätyn työntekijän kanssa. Otin uudelleen puheeksi 10 vuotta vanhan diagnoosini ja lääkäri alkoi tekemään erikoiselta tuntuneita tutkimuksia. Niistä en oikein koskaan saanut palautteita, mutta rasti ruutuun -papereita oli useita! Yhtäkkiä sain lähetteen taas uuteen paikkaan lääkärin jäädessä pois ylennyksen vuoksi. Kaikki meni kuin sumussa omien tunteiden sekamelskojen kanssa. Vähän kuin jos olisit itkenyt oikein todella kovasti ja suurimpien kyynelten jälkeen sulle kerrottaisiin jotain tietoperäistä asiaa, joka sun pitäisi muistaa samalla kun vielä pyyhit kosteita poskiasi sinut reagoimaan saanut asia mielessäsi ja niistelet ja nyökyttelet ”mukamas Joo-vastauksia”.
Lohikäärme Leopold
Persoonallisuushäiriöpoliklinikka. ”Siis anteeks MINNE mä oon menossa?” Ei-jei-jei.. eikun joopas! Eikun.. emmä tiä. ”Oonks mä NOIN dingdong? ”Pers.häir.polilla, kuten miellän sitä kutsua, pääsin heti hoidossa ja ylipäätään diagnoosini ymmärtämisessä ensialkuun hoitoneuvottelun ensihaastattelun myötä. Jälleen uudet ihmiset ja oudot kysymykset. En oikein muista tuosta tuntisesta mitään muuta kuin psykiatrian lääkärin sanat ”Suuttuessasi tunnet itsesi varmaan melko pieneksi?” ja siihen muistan miettineen mitä pienuudella tarkoitetaan, ikää vai kokoa? Vastasin sitten iäksi taaperoikäisen iän ja lääkäri vahvisti sanoitukseni siihen noin 4 vuoden tienoille. Siltä se oikeasti tuntuu. Mutta en mä kuitenkaan vedä mitään itkupotkuraivareita.. vai vedänkö? Siitä alkoi todella suuri itsensä tulkitseminen niissä puitteissa mitä osasin. Arvioin ja vertasin jokaista hetkeäni ja menin ihan hämilleni kuka olen.
”Olenko mä kala vai olenko mä kärmes, se on kova pala, kun savuttaa, mut tulta löydy ei- ei löydy ei.. Tsau tsau tsapelli, eihän tässä trabellii, meitsi onki molempii – Mä olen lohikäärme Leopold!” Ei sillä että tämä oli ihan mahtavan lastenohjelman tunnari joskus 80-90-luvulla, mutta nyt se osuu ja uppoaa ja sopii kuin nenä päähän minulla. Ensihaastiksen jälkeen pers.häir.polilla sain tuntea kerrankin sen tunteen, että nyt minua kuullaan ja ymmärretään ja kaiken helpotuksen keskellä tietenkin säikähdin ongelmieni voimakkuutta ja elämäni rajoittavuutta. Keräsin itseni hetken itkujen jälkeen ja pääsin odottamaan oikeiden hoitojen alkua. Sillä välin etsin tietoa käsiini tästä persoonallisuushäiriöstä. Luin suomenkielistä lääkäritietoutta hienoine sivistyssanoineen samaan aikaan, kun Suomessa oltiin julkaisemassa kirjaa Viisas mieli: opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville. Koska tätä ei ollut saatavilla vielä kirjastoista ilman älyttömiä varausjonoja, päätin tilata eBayn kautta halvalla ulkomailta vastaavia englanninkielisiä kirjoja. Nyt täytyi alkaa opiskelemaan englantia!
Tässä ensimmäinen kirjani. Tätä suosittelen erityisesti myös epävakaudesta kärsivien läheisille luettavaksi, sillä siihen katsantokantaan kirja on ikäänkuin kirjoitettukin sekä erittäin maanläheisesti ja ymmärrettävästi. Shari Y. Manning on itseasiassa ollut Dialektisen Käyttäytymisterapian (DKT) kehittäjän Marsha Linehanin opissa aikoinaan. Nyt hän itse toimii terapeuttina epävakaan persoonallisuushäiriön omaaville potilaille.
Seuraavassa kirjoituksessani voisin hieman perehtyä epävakauden tuomiin haasteisiin diagnoosin saaneille. Mutta nyt pitää ensin mennä laittamaan ruokaa pienokaisille!