Kaoottinen teiniaikani

Rakas päiväkirja,

”Miks mun täytyy olla täällä? Miks mä oon olemassa? Voisimpa vaan kadottaa pölyhiukkasiks tietyt ihmiset maan päältä. Miks niitten tarttee aina tehdä mun maailmasta ja koko elämästä helvettiä? Mä en tajuu, mite joku voi olla noi ilkee. Mä olin ihastunu siihen poikaan ja sit.. V*ttu mä oon TYH-MÄ! Miks mun piti laittaa sille ystävänpäiväkortti?! Onneks en laittanu nimeeni siihen, mutta silti kaikki nauroi sille ryhmässä seisoen ilmotustaulun eessä ja osottaen ylös nostettua ja nastalla kii tauluun pistettyä nallekortti, jonka MÄ olin sujauttanu sen pojan takin hihaan. Mä oon tyhmä, tyhmätyhmä-TYHMÄ!”

”Onneks mä saan viinaa ja niin nollaan tän pas*an pois. Ei kytätkään saanu meitä kii ja ny meillä on bisseeki. Toivottavasti faija ei oo löytäny mun röökejä. Tarttis ostaa uusiiki, kun noi on jo ihan kuivuneita. Eiks kiskan pitäjä oo yhtää peloissaan, ku myy alaikäsille? No..iha sama – kunhan saan röökit siältä.”

”Vähä mä säikähdin viime viikonloppuna, kun menin tapaan yhtä jannuu ja se sit halus mut autoonsa. Autossa se alko lääppiin ja sit mä en halunnu sen tekevän sitä enempää ja se alko tarjoon Ofeliaa, kysy tykkäänks mä mansikasta, et se oli ostanu sen meille. Mut eihän se voi juada, kun se ajaa autoo. Kavereille mä vaa nauroin polleesti, että oltii hei keilahallinpihas vähä you-know. Mut oikeesti mua pelotti siel. Ei sekään ollu luotettava, vaik sano nii. Mistä mä voin koskaa sit muka oppii, et onks ne luotettavii. Mä haluun vaan jonku, joka tykkäis mustaki, mutta aina noi kaikkoo, kun mä sanon ei. Mikä niit vaivaa. Onneks pääsin sielt toisestaki autosta pois sillo kesällä. Ja sit porukat vaa raivoo, kun tuun himaan vähä myöhäs. Mua itkettää, mut en itke. Tärisen pelosta ja hävettää, ku uskoin taas valheita. Onneks se ei sentäs raiskannu mua. Ja mä saan vaan huudot kotona, ku myöhästyin v*ttu 20min. Huomenna en tosiaankaa mee kouluun. Mä haluun.. kuolla. Ei mulla oo välii.”

Onneksi ajassa ei voi palata taaksepäin

Noin voisi lukea päiväkirjassani, jos sellaista olisin kirjoittanut 14-vuotiaana, 15-vuotiaana ja 16-vuotiaana. En osannut ymmärtää, miksi minulle huudettiin kotiintuloajoista myöhästymisistä, kun siskoni oli kerran tehny vähä vakavemman myöhästymisen. Siinä se miten meillä välittäminen näytettiin. Torumalla. Mutta minua ei edes lähdetty etsimään. Tuntui kuin olisi ollut se ja sama palaanko. Onneksi olin hei sentään kotona – yhtenä kappaleena. Itseäni varten. Minulle ei koskaan koitettu nätisti selittää päihteiden vaikutuksista noin nuoressa ja niistä vaaroista mitä kadulla vaanii, kun päihtynyt ”pikkulikka” ei pysty puolustamaan itseään. Minulle sen sijaan huudettiin ja tehtiin käräytysansoja kotona. Ja sitten toruttiin ja huudettiin vähän lisää ja kotiarestit pamahtivat päälle. Mitä enemmän minua ”kontrolloitiin” sitä enemmän rissasin vastaan. Koulu oli maanpäällinen helvetti ja teini-ikäiselle minulle koti oli paska paikka. Tuntui, että kukaan ei tykännyt minusta ja hain hyväksyntää itselleni tuntemattomista miehistä, lukuisista kerroista. Turvattomuus ei tuntunut turvattomalta, koska olin siihen oppinut jo kotona. Eräänlainen tarina tämäkin, kuinka turvattomuuteen tottunut ei kaihda sitä vaan se vetää puoleensa, koska se tuntuu tutulta ympäristöltä. Olin kavereiden yllyttämänä se ensimmäinen kokeilija, jotta arvostukseni nousisi – olisin se kova jannu. Toisiko arvostus tykkäämistä? Niin että mua ei jätettäis enää, kun musta tykättäis aina?

Rakastin nettiä, mutta netti olikin paha maailma, tai siis samalla kun rakastin sitä, se sai minut voimaan vaan entistä pahemmin uusiutuvine hylkäämisineen. Pystyin ihastumaan johonkin sekunnissa ja saman illan aikana jo kokemaan eron. Pystyin ihastumaan jo vain ajatukseen toisesta, kunhan vain olin kuullut hänen äänen tai nähnyt kirjoitettua tekstiä Kiss FM:n Chatissä. Puhelinlaskut kasvoivat kamaliksi rahattomassa taloudessa. Ne miehet olikin aina kamalan vanhoja ja rumia. Ehkä ensi kerta olisi onnistuneempi? Silti aina tunsin muka sielunkumppanuutta aluksi ja puhuin yhtäkkiä outoa murretta. Tein mitä vain, jotta … jotta minutkin valittaisiin ja saisin rakkautta. Olin kameleontti. En nähnyt sitä kuinka epätoivoinen olin. En kestänyt sitä tunnetta enää. Olisinpa ollut jo aikuinen, olin vasta 15-vuotias. Poikakaverit minulla kesti ehkä sen pari viikkoa. Kavereilla ne kesti ja kesti ja kesti. Mikä minussa oli vialla? Nyt jälkeempäin kaverit ovat sanoneet, että ei ihmekään, kun minä olin niin outo silloin teininä, kun kerroin heille omaavani epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin.

Elämä aivan solmussa

En osaa edes kuvitella miltä se kaikki meinneisyyteni on näyttänyt läheisilleni. Miten mahdoinkaan huolestuttaa heitä? Yksi sisaruksistani aikoinaan itsetuhoisen käyttäytymiseni myötä löysi minut huoneestani ja passitti minut psykologille. Siitä tieni on 20 vuodessa johtanut nykyiseen hoitomuotooni. Kiitos siis tästä *sydänhymiö*. Silloin tuntui ensimmäisen kerran – ja sen ainoan kerran, että minusta välitetään. Mutta miksi kaiken piti mennä sille tasolle, että saan sen välittämisen kokemuksen? Aloin saamaan ensimmäistä masennusdiagnoosiani. Luulin sen selittäneen sen, kun olen kokenut itseni aina niin kovin erilaiseksi ja huonoksi – siksi minua ei hyväksytä, en tunne olevani hyväksytty tähän normaaliin väestöön. Jo tietysti pelkästään muista poikkeavan ulkomuodon vuoksi. Tavallaan pystyn sanomaan miltä lihavuudesta kiusatuista on tuntunut. Minä olin sitten se päinvastainen. Olin tikku. ”Lauta, kolvi, lipputanko, luuranko.” Juu. Olin pitkä tikku. Liki 2m ja tyttö. Eihän sellainen sopinut teinimaailmaan, jossa olit cool vain ollessani samis. Koin omallaan vääryyttä, että lihavat voivat laihduttaa ja periaatteessa sen kiusaamisen pitäisi ruusuisin ajatuksin loppua. Minä en voi lyhentää itseäni. Minä en myöskään saanut lihaa luiden ympärille. Minä en voi kasvojeni ”kolvi” ulkonäölle mitään.

Minulla oli niin paha olla, että viina ja seksi astui kuvioon ihan tosissaan ihan liian aikaisin. Molemmat edellä mainitut oli ihan holtittoman käyttäytymisen alla. Viinalla viikonloppuisin turrutin itseni ja tuntemattomien tyyppien mukaan lähdin ihan liian sinisilmäisenä. Ja aina sydän revittiin palasiksi. Koulusta lintsasin tuon tuosta. Hyvä jos kävin 9. luokkaa lainkaan. Läpi pääsin silti. Muistona surkea todistus ja ensimmäinen väkivallan käytön uhka. Ammattikoulu alkoi ja päättyi ensimmäisen 2 viikkoisen jälkeen. Ahdistus oli aivan liian suurta palata takaisin koulunpenkille, vaikka ympäristö ja ihmiset olivat eri. Pidin välivuoden.

Ihan kuin en olisi ollut elämäni lankojen ohjaksissa lainkaan. Enää en tosin pitänyt tunteita sisälläni kokonaan. Purin ne enemmissä määrin juuri viinaan, viiltelyyn ja seksiin. Ainoa fyysinen kosketus jota sain oli miehet. En puhunut kotona, en kavereille, en, koska en pystynyt. Olen aina pelännyt hajoavani kuin säpäleinen ming-vaasi, jos avaan suuni läheisilleni. Sen sijaan vain raivosin heille JA sain siitä sanktiota. Kukaan ei ymmärtänyt, koska kukaan ei osannut lukea ajatuksiani. Minä sen sijaan luin heidän ajatuksiaan ja täten mieleni paheni vain lisää, sillä ”Kuitenkin se sanoo noin..”Sisimmässäni tiesin olevani hukassa, täysin eksyksissä, mutta en osannut lukea karttaa, enkä etsiä oikeaa tietä, en tiennyt miten parantaa elämääni. Koin itseni meidän perheen mustaksi lampaaksi. Vaikka toisaalta annoin itselleni anteeksi pitkässä juoksussa, sillä olinhan hei minä vasta teini ja teinit nyt on vaa sellasii.. Ja sitten taas koin pahaa omaatuntoa ja se vain pahensi oloani ja lisäsi tunteen sivuuttavaa käytöstä. Harhautin itseäni jatkuvalla syötöllä tunnemaailmassa samalla janoten pysäytystä ja homman selkeytymistä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *