Luulot aiheuttavat pettymyksiä

Minä luulin. Minä todella luulin. Voi perhana kuinka mua sapettaa nyt – en tiedä sapettaako mua oma tyhmyyteni luulosta vai se, että minua oli harhautettu uskomaan asiaa, jota ei sitten ollutkaan. Vähän kuin lapsi jolle valkenee, ettei joulupukki ollutkaan olemassa. Ollako vihainen omalle naiiviudelle vaiko vanhemmille, jotka uskottelivat?

Onko mulla oikeus olla vihainen uskottelusta terapeutilleni? (Tässä on syy miksi en tiedä ollako vihainen terapeutille vai itselleni, ja jos asia ei oikeuta olla hänelle vihainen, ei minulle jää muuta mahdollisuutta kuin olla omalle tyhmyydelleni vihainen.) Viimeisen vuoden ajan mä olen ollut siinä uskossa, että dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) alkaisi nyt alun info-paketin jälkeen. Olihan terapeuttini puhunut aina ”sitten kun DKT alkaa”ja ”DKT:ssa teemme sellaisia harjoituksia..voimme sivuta niitä nyt jo, mutta varsinainen ohjelma alkaa siellä sitten” -muodossa.

Pelkän infon piti kestää keväällä 7x1h, mutta koronan aiheuttamien sulkujen vuoksi ryhmät siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Se tulevaisuus oli nyt eilen. Saimme kuulla infon kestävänkin vain 3x45min. -Eikä siinä kaikki!- Infon jälkeen meistä tehdään perustelujemme myötä kilpailutus, kuka pääsee varsinaiseen hoito-ohjelmaan ja kuka ei. Olen tyrmistynyt! Tästä ei minulle sanottu ennen. Minulle toitotettiin ”sitten kun DKT alkaa” -muotoa ja se loi uskon, että olen päässyt hoito-ohjelmaan jo.

Mutta voihan tuo muoto tarkoittaa muutakin, kuin varmaa aloitusta. Sehän voi tarkoittaa, että sitten joskus, kun se alkaa – ei välttämättä tällä kertaa, mutta sitten vuoden päästä. Ja tämän vuoksi epäilen omaa naiiviuttani ja olen vihainen itselleni. Olisihan terapeuttini voinut tarkentaa lauseidensa tarkoitusperiä. Vai onko minulla ongelma omassa ymmärtämisen tasossa? Siksikö mulla on vuorovaikutusvaikeudet? Saan sit tunneskitsoja pettymyksistä. Pitäisikö mun osata/opetella kysyä aina jokaisen lauseen jälkeen mitä tarkoitat? Eihän siitä tulisi mitään!! Sitten jo se toinen alkaisi kilaroimaan mun tyhmyydestä ja ärsyttävyydestä. Olisihan tällei jälkiviisaana ollut oikeasti paikka kysyä terapeutiltani tarkoittaako kaikki hänen puheensa sitä, että olenko mä varmasti DKT:ssa mukana. En mä semmoista osannut hoksata! *itkuhymiö* Multa on kuitenkin kyselty jo moneen kertaan oikea-aikaisuudesta ja motivaatiosta aloittaa ryhmässä. Kaikesta tuosta mä olen yhdistänyt pienessä päässäni olevani DKT:ssa aloittava. …huoh. Luulo ei ole tiedon väärti.

Kroppakin luulee jo ties mitä

Tähän on aiheen tiimoilta hyvä lisätä vielä kroppani sekoilu. Luulin, että tämä(kin) tutun vauvauutinen mene samalla painolla kuin muutkin. En ole koskaan ennen saanut/kokenut sisäisiä maanjäristyksiä kuullessani lähiympäristössäni lisääntymisistä – en ennen keskenmenojani. X-määrä ensimmäisiä vauvauutisia otti eriättäinkin koville pari vuotta sitten kokemieni keskenmenojen jälkeen. Olin katkera ja epäreilussa asemassa. Miksi minulta vietiin ne pois ja muut saavat pitää omat onnensa ja vauvansa?! Sitten se alkoi helpottaa. Ei poistunut kokonaan, mutta helpottamaan.

Ja sitten tapahtui tämä, mitä en ikimaailmassa olisi kuvitellut tapahtuvaksi! Seinänaapurilleni syntyi vauva. Äidin ja vauvan kotiuduttua minä menetin unessa pysymisen jalon taidon. Ikään kuin kehoni luulisi vauvan tulleen meille ja nukun NIIN herkällä korvalla varustettuna, että herään kyljellä nukkuessa oman kaulavaltimoni sykkeen ääneen, vieressäni nukkuvan kissan huokaisuun tai miehen kyljen kääntöön. Kävin naapurin tuoreella äidillekin tätä jo nauramassa, että korvani etsivät vauvan itkua, että onpas hiljainen heidän vauvansa. Ja sitten aloin erottamaan yön hiljaisuudessa vauvan iltayön tankkausitkua – juuri kun olin vaipumassa uneen. Nukun parin tunnin yösyöttösykleissa ja aamulla klo 5-8 puolen tunnin sykleissä torkahdellen. Olen aivan loppu. Väsyttää. Ole kehoni kunnolla ja anna minun NUKKUA! En ole saanut vauvaa, en imetä, vaikka unissani elän sitä elämää ja todellisuudessa ihailen naapurin suloista vaavia parkkipaikalla. Tämän vauvan syntymän aikaan minä ovuloin. Voisiko tästä löytyä syy kehoni reagointiin? Samaan aikaan myös odotin ”DKT”:n alkua, josta yllä kerroinkin. Jos jännitin ja siksi nukuin levottomasti? Yritän selitellä itselleni järkeviä syitä, etten olisi vain niin ”valeraskaana ja synnyttänyt”, mitä sylini ja sydämeni halajaa.

Epäluuloisuuteni

Hih hurraa – kerrankin pesin epäluuloisuuteni sata – nolla!! Olin taannoin ystäväni kanssa metsäretkellä. Ystäväni näytti minulle uuden paikan, jossa hän tapaa käydä hakemassa rauhaa. Paikka oli aivan henkeäsalpaavan upea ja zen-henkisyys oli vallanpitäjä. Olin saamassa hentoista ”OMG, mitä mä teen?! Mä olen ajanut suhteeni rauhan turmioon.” -paniikin poikasta aikaan ja naamioin sen naureskeluun, kun esitin asiaa ystävälleni.

Aloin miettimään tapaa, jolla tuon paikan esiin miehelleni. Hän kyllä tiesi meidän lähteneen lenkille. Mieheni on ollut usein kärttyinen siitä, kun minä olen käynyt jossain hienossa paikassa ilman häntä. Minä koen sen kontrollointina, mutta mies itse sanoo, että harmittaa se, kun ei ole voinut sitä jakaa minun kanssani. Edelleen koen sen kontrollina. Miksen minä saisi ilman häntä kokea jotain uutta ja hienoa? Hänkin on vienyt minua omiin löytämiinsä paikkoihin. Mitä se on häneltä pois, jos ystäväni ohjaa meidät upeaan maastoon, josta en minä, eikä miehenikään tiennyt ja täten pystyn viemään miehenikin sinne vastaisuudessa? Mutta se on – se on pois mieheltäni. Minä olen käynyt siellä ja hän ei. Hän ei saanut kokea sitä upeutta, hän oli vain kotona.. tai töissä. Se on epäreilua ilmeisesti? Luuloni puhuu nyt.

Mutta eihän kertoja lasketa kuka kävi missäkin metsässä? Eihän se ole normaalia? Mieheni ei omista minua ja kokemuksiani. Tajusin sen heti, kun yllä kappaleen alussa kirjoitin ”OMG, mitä mä teen?! Mä olen ajanut suhteeni rauhan turmioon.”Enhän  mitään turmioon aja, ja jos ”ajaisinkin”, niin ei se ole oikeasti minun ajamaani, kun mieshän sen aikaan saisi omalla reagoinnillaan, JOKA EI OLE MINUN SYYTÄ. Jokainen on vastuussa omasta reagoinnistaan.

Ajattelin jo metsäreissullamme, että en puhu mitään koko reissusta. Tai korkeintaan sanon, että vien hänet yhteen paikkaan erittelemättä sen hienoutta tai mitään ja yllätän mieheni paikan päällä henkeäsalpaavan upealla maisemalla. Välihuomautus – on kyllä pirun upeata, kun omaamme mieheni kanssa yhteiset intressit! …retkemme loppupuolella minun oli kuitenkin jo malttamattomuuksissani laitettava viestiä miehelle paikan upeudesta ja siitä, että haluan hänenkin kanssa sinne. Paikka oli oikeasti todella romanttinen ja ikävöin miestäni.

Sitten tapahtui se epäluuloni sata – nolla piekseminen. Mieheni EI SAANUT kateuskohtaustaan, jota povasin kuin shamaani ilmoille. Hän oli mielissään viestistäni ja innoissaan. Minua hävetti oma puhumiseni ystävälleni, kun povattu asia ei pitänytkään kutiaan. Se oli vain luuloa.

Tällä tavoin olen epävakauteni kanssa vuosia ajanut ihmissuhteitani solmuun tai vähintään aiheuttanut itselleni kimurantin tilanteen toisten puolustellessa oikeuksiani ja vapauttani, ja kohdatessani läheisteni mielipiteitä väärässä suhteessa olemisestani. Oleppa siinä sitten ihmisiksi sisarustesi edessä, kun päätät jatkaa suhdettasi ja toiset ei sitä hyväksy – ymmärtämättömyyttään. Kiusallista. Ja itse olen KAIKEN saanut aikaan omilla yhteen tai kahteen kertaan perustuneista kokemuksista aiheutuneilla LUULOILLANI, kuinka hän tai toi tulisi reagoimaan ja pelkään sitä ja tuon sen pelon esiin. Enkä koskaan korjaa pelkoni osoittautuneen vääräksi ja annan keskustelukumppanini olla edelleen siinä luulossa, että elän tuossa luulemassani tilanteessa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *