Minun menneisyyden vaikuttimet

Armoton erilaisuus

Olen isosta perheestä, nykypuheisiin väännettynä uusioperheestä, mutta minulle se on ollut aina vain perhe. Ei sisko- tai velipuolia vaan siskoja ja veljiä. En alle kouluikäisenä pienenä lapsena kokenut jääväni mistään vaille lapsuudessa. Meillä elettiin sitä sellaista elämää, missä vain välttämättömyys oli tärkeintä. 90-luvun lama varmasti ajoi asiaansa, ettemme saaneet muodin mukaisia vermeitä yllemme, vaan perimme kaiken käyttökelpoisen isosisaruksilta. Oli talviurheiluvälineet minareita myöten ja kesällä uimarenkaat ja -patjat saivat riemun kiljahdukset raikumaan rannalla. Koin lapsuuteni kotona hyväksi ja turvalliseksi. Tiesimme ja tunsimme rajat. Toki joskus niitä uhmasimme ja sitten saimme muistutuksen. Uskalsin kuitenkin uhmata toisellakin kertaa vanhempaani silmiin katsoen ja luetellen naisen sukupuolielimen rumempaa sanamuotoa kirjain kerrallaan. Kaikki tuntui oleva hyvin ja elämä normaalia. Perheemme oli raitis. Olin onnellinen muksu..

..kunnes tulin kouluikään. Kaikki muuttui. Aloitin koulun 6-vuotiaana ja hyvin naiivina uskoin sen kaiken hyvän jatkuvan. Koulun pihassa, ruokalassa, luokassa, käytävällä, kotimatkalla, missä vain kohtasin suoran helvetin. Olin hoikka ja muita ikäisiäni päätä pidempi, olin erilainen. Olin arka ja ujo – ollut aina oikein todella isostikin ujo. Neuvolakortissanikin on jo mainintaa tästä luonteenpiirteestäni. Olin koulussa uudessa ympäristössä, enkä tiennyt miten reagoida siihen, kun ulkomuotoani käytettiin silmätikkuna ja minua hyvänä kohteena totaaliselle ilkkumiselle, ruoan nenän edestäni ja kädestäni varastamiselle – se sotkettiin ja opettaja pakotti minut syömään sen – kaikkien edessä. ”Ei saa itkeä, ei saa itkeä, älä itke tai ne alkaa vaan nauraan kahta kauheemmin” ajattelin ja aloin pitämään suuni kiinni ja tunteet sisälläni. Kouluun meneminen alkoi tuntumaan pahalta ja pelottavalta. Jouduin kohtaamaan kaiken aina uudelleen ja uudelleen, mutta erimuodoissa. Jokainen päivä oli pahalla tavalla yllätyksellinen ja koitin vaan pokerinaamalla nauttia välitunneista kavereiden kanssa juosten sille pläntille pihaa, missä ei ollut muita.

Shokeeraavat heräämiset

Muutamia vuosia kestin jokapäiväistä kiusaamista, kunnes avauduin kotona tästä. Yllätyksekseni jäinkin kotona ilman tukea. ”Älä välitä, niin ne lopettaa” oli suurinpiirtein ainoa lohdutus. Se vihastutti sisälläni. Sisinpäni tahtoi huutaa ja riehua vanhemmalleni ”EI TOI AUTA! ARVAA VAAN KUINKA KAUAN OON OLLU VÄLITTÄMÄTTÄ EIKÄ NE OO LOPETTANU!!” Jäin yksin tunteideni kanssa. Meillä ei välitetty miltä toisesta tuntuu. Tai ehkä välitettiin, muttei osattu näyttää sitä. Ei osattu opettaa miten tunteiden kanssa pärjätään ja miten reagoida, että tuntee jotain kimuranttia sisällään. Meillä vain vaiettiin, jollei tullut näkyvää haaveria.. ja silloinkin itseasiassa suurimmaks osaksi toruttiin ”Oliko sun ihan pakko mennä sillä veljen pyörällä?” kun polvi valui solkenaan verta mäkikisasta. Tai jos pyörän avain hukkui ulkona taskusta pudottuaan ”Mene nyt etsimään se ja takas ei ole tulemista ennen kuin se on löytynyt!” Silloin suunnittelin jo kaverin kanssa teltan pystyttämistä metsään, sillä en ihan oikeasti tiennyt sainko mennä kotiin.

Nyt jälkeenpäin asioita terapiassa käytyäni läpi olen havainnut menneisyydestäni kotielämästämme sen, että meillä ei tosiaankaan lohdutettu. Meillä ei tuettu. Meillä ei kerrottu rakastettavan. Meillä ei myöskään halattu – lapsia. Yllättäessäni äidin ja isän halaamasta toisiaan eteisessä silmiini ikuistui näky äidin säikähtäneestä ilmeestä, kuin he olisivat jääneet kiinni jostain rivommastakin. Minä olen saanut välttelevän kiintymyssuhdemallin perintönä. Tämä oli todellinen shokki nyt epävakauttani tutkiessa, että kaiken turvalliseksi kokemani lapsuuden joudun määrittelemään uudestaan turvattoman kiintymysmallin mukaiseksi. Minun kohdallani kaiken kiteyttää kaksi sanaa: epäsuotuisat elämäntilanteet. Näden vaikutuksista kerroin koko blogini toisessa kirjoituksessa persoonallisuushäiriön synnyssä. Epäsuotuisuuteen minulla lasketaan siis koulukiusaaminen ja huomiosta vaille jäämiseni kotiympäristössä. Olihan meitä monta meidän perheessä, olemme suurperhe ja kaikki asui silloin vielä saman katon alla. Olen yrittänyt puolustella ja selitellä itselleni, että en saisi ajatella näin ”pahasti” perheestäni, että mikä oikeus minulla on marista, kun muut ovat täysjärkisiä kansalaisia?

Kirjoittamisesta syntyneitä havahtumisia

Tässä kirjoitellessani menneisyydestäni saan tunnereaktioita aikaan ja ne jäävät sisälleni vellomaan leikkien kuurupiiloa. En tunnista tuntevani niitä. En näe niitä. Mutta saan hepslaakin, kun lapsi kyselee taukoamatta ja vastauksiini tyytymättä lounasta laittaessani kirjoittamisen välissä mistä kaupasta olen emmeet ostanut. ”Mitä sen on väliä?! Kaikissa kaupoissa myydään samaa ja jos sanoisin S-market sanoisit yäääh, en tykkää niiden tuotteesta tai jos sanoisin K-marketista sanoisit samaa, kun nyt olet vain tuolla väsymysränkkätuulella” murahdan. Hengitän muutaman sekunnin syvään, mittailen hermostuneisuuttani, enkä löydä sille syytä. Olo on mitätöity. Ihan kuin lapseni olisi arvostellut minut huonoksi valinnantekijäksi ja kimpaannuin tästä. Sitten terapiasta saadulla opilla, tai sen alulla, huomaan syy-yhteyden hermostuneisuuteeni ja mitätöityyn oloon. Olenhan juuri kirjoittanut lapsuudestani ja nuo tunnereaktiot aktivoituivat jälleen ja ovat sisälläni kuurupiiloa leikkimässä. Moitin itseäni sanalla tai kahdella mielessäni ja menen lapseni luo, halaan, suukotan poskelle ja niskalle ja pyydän anteeksi. Lapsenkin olemus muuttuu.

Huomasin jo ennen lounasepisodia, että kirjoittamistani menneisyydenkokemuksista on täysillä huomattavissa epävakauden oirekuvauksiin sopivia asioita. Olen alkanut hyvin pienenä jo mukautumaan tunteiden nollaamiseen, eli kuolettamiseen niin koulussa kuin kotonakin epäsuotuisten elämäntapahtumien vuoksi suojellakseni omaa sisintäni eli väistääkseni epämieluisat tunnereaktiot. En ole myöskään saanut kotoa oppia miten tällaisiin tunteisiin pitäisi suhtautua. Piti vain pärjätä omilla neuvoilla. Niinkuin alle 10-vuotias tietäisikin psyykkeestä yhtään mitään?! Painotan vielä, että lapsellahan ei ole todettavissa vielä epävakaata persoonallisuushäiriötä. Lapsena opitaan vuorovaikutuksen toimintamalleja ja niiden ollessa vinoutuneita ja jäädessä päälle voidaan aikuisiällä todeta persoonallisuushäiriö. Näistä tunnereaktioideni huomiottajättämisistä, joita olen tehnyt kaikki 30 vuotta nyt olen terapiani myötä löytänyt ne tyhjyyden kokemuksen hetketkin. Tyhjyyden kokemukset ovat seurausta siitä, kun tietoinen tunteiden latistaminen (esim. surun tai vihan lävitsepäästämättömyys) vaihtuu automaattiseen ja ei-tietoiseen reagointitapaan eli mieli estää tunteita heräämästä. Silloin se on jo mennyt niin syvälle, että persoonallisuus on muuttunut. Ja tähän vaaditaan vuosia ja vuosia kestänyt jatkumo. Tällaisina tyhjyyden hetkinä olen nykyään saanut kuulla olevani välinpitämätön, kun en reagoikaan esim. erouhkaukseen. Olen todellisuudessa niin tunteistani solmussa ja säikähtänyt ja murskana, että mieleni suojaa itseään tuntematta mitään.

Kirjoitan seuraavassa postauksessa mainitsemistani turvattomista kiintymysmalleista, ettei tästä tulisi liian pitkää kerrasta.