Miten epävakaus näkyy juuri minussa?

Paskamyrsky nousee..!

Olen  sivunnut oireiluani aiemmissa teksteissä jonkin verran, mutta yritän nyt jäsentää sitä kokonaisemmaksi. ”Jäsentää.” Onpa kaunis uusi sana minulle – kiitos terapiani. Tiettyjä tunteitani minä en toden totta ole osannut jäsentää.. eli tehdä mitä? Minun ymmärryksen mukaan puhutaan tunteiden määrittelemisen ja ymmärtämisen yhteistyöstä. Minä olen räjähtänyt kuin ruutitynnyri hyvin yllättäen eli yksinkertaisempiinkin tilanteisiin odottamattoman vahvasti kyseiseen tilanteeseen nähden. Olen ollu paha ja äärimmäisen loukkaava suustani tuossa tunneräjähdyksessä. Olen huutanut lujempaa kuin kersanteiksi opiskelevat aliupseerit.

Nyt: Olen alkanut hahmottamaan ainakin häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteiden jysäyttävän päälle vihaisuuden tunteen.

Ongelmanihan alunperin on ollutkin, että tuon vihan noustessa hallitsevaksi ensisijaisen tunteen yli kuitenkin ”vain”ns. toissijaisena tunteena, olen ajanut hitaasti, mutta varmasti ihmissuhteita alas. Olen myös saattanut itseäni muutenkin hankaliin tilanteisiin ja joutunut extra-työn ääreen selvitellessä ehkä turhiakin konflikteja. Vihaisuuteni on saanut tehottomana keinona esiin minusta myös neuvottoman tolvanan, joka haluaisi turvautua tehokeinona väkivaltaisuuteen (mm. tavaroiden heittely, nyrkin paiskominen pöytään, tuolien kaatelu), jotta saisin oikeutusta vaikealle tunteelle – aivan kuin muutaman vuoden ikäinen tunnesäätelytaidoton lapsi. Todellisuudessa en ole nähnyt, en edes tiedostanut sisäisen tunnetilani olevan jotain muuta, kuin vihaisuutta. Tunne on vain syttynyt sisälläni niin hurjaa vauhtia, etten ole ehtinyt miettimään kahta kertaa ulosannin muotoa, ja olen vain sisäisestä paineaallosta räjähtänyt huutoon ja joskus riehumiseen. Psykiatrian lääkäri minulle kuvasikin tilannetta (ongelmaani), että minä olen hurjan nopea saamaan tunnetilan päälle ja ihan yhtä nopea reagoimaan siihen. Persoonallisuushäiriöpoliklinikalla saamani terapian myötä olen alkanut jälkeenpäin huomaamaan ja oppinut sanoittamaan joitakin ensisijaisia tunteita tilanteissa, jotka minua negatiivisesti säväyttivät. Mutta ennen kuin pääsemme sinne asti kerron vähän lisää edellä mainituista.

..ja lävähtää tuulettimeen.

Voinee varmaan arvata kuinka monet kerrat olen sättinyt itseäni miksen voi olla kuten muut? Sättinyt siitä, miksen osaa muuta keinoa purkaa tunteitani? Miksi olen niin tajuttoman vammanen tässä asiassa? Helppo vastaus olisi ”siksi koska kasvattajasi tekivät asiat väärin”. Mutta en koe niin laisinkaan, en syytä vanhempiani. En tiedä edes mitä tai ketä syyttää, sillä onko ne koulukiusaajani (tekisi mieli kirjoittaa persereiät,mutta jätän epävakaan rällätyskierroksen sisimmässäni huomiotta) loppujen lopuksi ainoat syypäät? Tästä kaikesta haluaisin tehdä johtopäätöksen, että syypää olenkin vain minä ja oma tyhmyyteni.. kun ei minulla ole edes kohdetta jota syyttää! Mutta tiedän, että asia ei mene niinkään. Miksi kuitenkaan ketään tarvitsisi edes syyttää? Mitä minä siitä kostuisin? Olisiko sen taakse vain helppo piiloutua ja saada omantunnon tuskaa pienemmäksi? Itse kuitenkin olen oman toimintani valinnan tehnyt. ..”mutta kun tuo sai minut provosoitumaan!” En ymmärrä miksi tunteideni kaasu hirttää kiinni ja menen vain mukana suoraa päätä suohon.

Nykyään tiedostan koko ajan päässäni kilistessä ja varoitussummereiden soidessa, missä menen ja tästä ei ole pian paluuta. Ja silti heitän sen lapiollisen paskaa tuulettimeen! En pääse tunteestani eroon ja irti ennen kuin se on huudettu ilmaan mitä ääliömäisimmin keinoin. Sen jälkeen se tunne, mikä nousee häpeästä ja omantunnon tuskasta, itsevihasta ja arvottomuudestani saa vain kaasun pysymään pohjassa. Ja jos vastassani on yhtään sanaherkempi yksilö, on meno vieläkin villimpää. Silloin tuulettimia on kaksi ja sota on täydessä käynnissä. Siinä voi sivullisetkin saada paskaroiskeita päälleen.

Impulsiivisuus

Mitään ei helpota epävakauden/rajatilaisuuden mukana kulkeva, se ei niin normaaleissa rajoissa esiintyvä impulsiivinen käytös, vaan oikein persoonallisuushäiriöksi minulle ns. ”alaotsikolle” luokiteltu impulsiivinen häiriö, jonka omaan. Tämä varmasti vahvistaa ääntäkin nopeampaa tapahtuvaa tunnetilaani reagoimista. Tämä on osaltaan ollut syypää nyt näkyneeseen kirjoitustaukoonikin, kun intressit ovat muualla – kiitos koronan ja etäkoulun. Ja minä, kun niin koitin välttää ottamasta tähänkin tuuttiin tuota kaikkialla viljeltävää viruksen nimeä. Back to business.. Impulsiivisuuteni saa minut paiskomaan niitä tavaroita edellä mainitun mukaisesti. Tartun myös erilaisiin ajatuksiin, tarjouksiin yms. harkitsemattoman nopeasti. Minusta itsestäni tuntuu, että kyllä minä harkitsin, mutta se hetki meni nopeasti – yhtä nopeasti kuin ne minussa syttyneet tunneaallotkin.. muut eivät ehkä vain näe sitä. En onneksi ole tehnyt mitään niin tyhmää, että olisin esim. poliisien tuttu tai veloissani. Olen silti menettänyt ihmissuhteita ja tullut hyväksikäytetyksi erinäisin keinoin. En puhu nyt mistään pelkästä k-18 materiaalista.

Nykyään olen oppinut, että hetken miettiminen on kultaa. Impulsiivisuuksissani pöhötän tunnetilani ja sen kaamean draaman ulos edelleen muita häikäisevällä teatraalisuudella, mutta sen jälkeen olenkin nykyään rauhallisempi ottamaan sitä aikuismaista ajattelutapaa vastaan. Ennen en kyennyt edes punnitsemaan vaihtoehtoja, se oli joko tai – ”AAAARGH, mä vihaan sua, HÄIVY!”tai ”Ei ton kanssa voi olla, mä lähen meneen, eikä sen ees tartte huomata sitä.” Ja sitten rauhotuttuani aloin heräämään tilanteeseen ja aika isosti olen korjaillut ja paikkailut noita lähtöjä ja salaillut aikoinaan omien lähtöjeni mukana tuoneita luurankoja kaapeissa.

Impulsiivisuuksissani tekemillä asioilla olen yrittänyt säädellä tunteita, lieventää ahdistusta ja hylätyksitulemisen tunnetta sammuttamalla nuo tunteet tai täyttää tyhjyyden tunteen koloa. Näiden impulsiivisten tekojen taustalla on ollut tarve kokea mielummin jotain mielekästä, kuin olla osaamattomana epämieluisassa tilanteessa. Häikäisevän hyvin olen onnistunut kautta aikojen harhauttamaan itseäni. Se on kuin alppilaskua pujotellen keppien välistä, sillä aina on tullut uusia epämieluisia tilanteita ja tunteita vastaan ja uusi impulsiivinen kohtaus kytkeytynyt päälle harhautusliikkeenä. Koska en ole osannut säädellä tunteitani, olen koittanut luonnollisesti paikata sen jollain tapaa. Olen tehnyt sitä niin paljon ja niin pienestä lähtien, että se ei ole minulla enää vain yksittäisten sattumien summaa, vaan se on persoonallisuuteen juurtunut toimintatapa. Impulsiivisuutta esiintyy suuresti epävakauden ohessa, mutta myös muissakin tapauksissa, kuten ylivilkkaushäiriöisillä ja kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä.

Yksi impulsiivisuuteni ensiaskel vain reilu 10 vuoden iässä oli itselleni aiheuttama kipu. Se sai ajattelemaan muuta ja konkreettisesti tuntemaankin muuta. Se sai teiniydessäni minut tuntemaan olevani elossa, kun upotin teräasetta nahkaani ja näin punaisen elämän eliksiirin valuvan hennon hitaasti ihollani. Tämä itsetuhoinen viitta on ollut ylläni seuraten liikkeitäni koko elämäni ja taistelen sitä vastaan, varmaan ikään kuin raitistunut henkilö viinanhimoa vastaan. Viiltelyni ei ollut vain ”Yhyy, katsokaa nyt minua poloista, kun vedän vaakaviivoja kyynärvarteni täyteen näyttääkseni kitaran varrelta.” -huomiohakuisuutta. Tein pieniä näkymättömiä juttuja pitkin kehoa, jotten paljastuisi teoistani. Tarkoitukseni ei ollut huutaa apua, eikä saada sääliä tai minkäänlaista huomiota, sillä en osannut vielä edes tietää kaiken taustalla olevan tarve tulla hyväksytyksi. Toimintani oli vain helpotusta, kuin särkylääkettä migreeniin. Sain kivusta mielihyvää ja jäin siihen koukkuun. En halunnut uusia jälkiä ja siten avasin vanhoja pieniä, lyhyitä ja ytimekkäitä haavoja. Valutin verta uudelleen ja uudelleen vain sen verran, että hetken kuluttua voin kyynelten kuivuttua pyyhkäistä jäseneni puhtaaksi ja mennä iltapalalle muun perheeni kanssa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toiset nukkui kirja yöpöydällä, minä paperiveitsi yöpöydän laatikossa seuraavat 2 vuosikymmentä. Ja se hätä nykypäivänä, kun olinkin hävittänyt veitseni, enkä enää muistanut minne. Niin kovassa on tuo toimintamalli, että yhä edelleen automaattisesti kaipaan menneisyyden helpotuskeinoja. Luojan kiitos siinä kohtaa herään todellisuuteen kuin painajaisesta havahtuen ja tukenani on terapeutin puhelinnumero.

Loving someone with borderline personality disorder -kirjassakin Shari Y. Manning sanoo hyvin tietoisesti ”Se johtuu siitä, että epävakaat ovat niin vakioituneita impulsiiviseen toimintaan ennen kuin he edes täysin kokevat ymmärryksen tasolla kivuliaita tunnetiloja ja ilman tietoisia valintojaan ryhtyvät toteuttamaan impulsiivista käytöstään.” Ihana (sarkamia), kamala automaatio. Missä olisinkaan, jos en olisi tätä oppinut näkemään? Mikä minua auttaisi, jos en pystyisi asiaa edes tietämään?

Epäluuloisuus

Impulsiivisuuden lisäksi tuolla edellä mainitulla ”alaotsikolla” diagnooseihini kuuluu myös epäluuloinen persoonallisuus. Kaiken hallitsevana osana on siis kuitenkin rajatilaan taipuva epävakaa persoonallisuushäiriö. Että kiitos vaan ne (kusipäät) kiusaajat peruskoulussa koko 9 vuoden ajalta! Tätä se teettää ja tämän yhteiskunta maksaa. Mitenkäs muutenkaan olisin sisäisen ajatusmaailmani rakentanut siinä helvetissä, kuin vain hakemalla niitä pieniäkin oljenkorsia, joista saisin hetken helpotuksen? Ensin patosin tunteet sisälleni pokerinaaman taakse, sitten etsin kotona lohtua saamattomana vapaa-ajalla impulsiivisin keinoin helpotusta ahdinkoon ja kaiken kokeman perusteella menetin luottoni kaikkien tarkoitusperiin. ..ja näin tämän tunneryöpsyn jälkeen totean, että olemme viimeiseksi mainitussa aiheessa, epäluuloisuudessa, josta minulla ei ollut hajuakaan terapiasuhteeni alussa.

Elämänkertomukseni myötä usein kerta toisensa jälkeen toistuvan toisten epäilyn ja sen aiheuttaman sisäisen skitsoamisen kaava on herättänyt terapeuttini näkemään syvemmälle. Ja tämä sitten vahvistettiin myös persoonallisuuskartoituksella. Minussa on montaa eri sorttia häiriöön taipuvaa persoonallisuuskimurointia, mutta yksi on varmaa – minussa EI OLE narsistin vikaa! :D Että imekää itteenne, jokka mua on narsistiks väittäny! Apua, anteeks, enhän mä nyt voi oikeesti noin sanoo! Mutta jätän sen tuohon, jotta sisäisen ajatusmaailmani ja ulosantini komeus kävisi ns. julki. Olisihan se muuten hemmetin vaikeaa kaunistellen tuoda ymmärrykseen mikä peto tämä pershäröily on!

Ja nyt epäluuloinen minä alkaa ajattelemaan, että sieltä alkaa satamaan vihaisia ja loukkaaviksi tarkoitettuja palautteita muuten vaan lukemalla aikaansa tappavien ihmisten toimesta. Trollailu on perseestä ja sinne se saa minun osalta jäädäkin. En halua antaa mielikuvitukselleni tässä kohtaa enempää valtaa, sillä pian tämä jää postaamatta sen vuoksi. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun jätän tekemättä jotain, kun se alkoi värittymään epäluuloisella mielikuvallani.

Minä pelkään jatkuvasti, että joku on tehnyt mielipiteen vaikka vaan kauppaostoksieni kokonaisuudesta ja saan ”hirttotuomion” joltain kukkisten persetentiltä – presidentiltä.

Ja kun tuon julki esim. läheiselleni hänen suunnittelevan jotain minua loukkaavaa ja hän suutahtaa siitä, se itseasiassa vain vahvistaa minulle ajatuksieni osuvan oikeaan. Vaikka näin ei olisi. Pahimmillaan saan siitä aikaan vain enemmän syytöksiä toisen juonittelusta minua kohtaan ja pian alkaa korvia raastava riitely ja huuto ja draama ja impulsiivinen käytökseni on taas valloillaan. Stressi on viholliseni, se saa ajatukseni – epäilykseni toisia kohtaan laukkaamaan. Tästä minulla olisi mooooonen monta tarinaa kerrottavana esimerkiksi. Mutta annan nyt vain yhden esimerkin ajalta ammattikoulu.

Olin tavannut tulevan ex-aviomieheni ja kävimme molemmat parasta aikaa ammattikoulua. Seurustelusuhde sai meidät laiskistumaan koulun suhteen, kun intressit olivat vain toisissamme 16-vuotiaina. Aloimme tietysti näyttäytymään omilla tahoillamme huonossa valossa opettajillemme ja minä päätin pitää kiinni omasta imagostani hyvänä oppilaana, mutta poikaystäväni meni vaan mäkiluisua alaspäin. Yritin tsempata ja tulinkin pilkatuksi ja nauretuksi koulun avoimien ovien päivänä, kun kävin katsomassa poikaystäväni koulua. Sitten kävi ilmi, että poikkikseni opettaja on oman openi tuttu ja jotenkin poikaystäväni alkoi saamaan jotain kuraa niskaansa koulussa. Olin ihan varma, että taustalla vaikutti opettajien salaliitto. Poikkikseni erosi koulusta keskeyttäen amatsunsa.  – SALALIITTO?!- Juh.. *peukku* että näin sitten se ajatus toimii.