Harmaa aamu

Tässähän kävi nyt niin, että sain huomata sen tunnepikaisuuksien puuttumisen (lue täältä) olleen vain jotain tyyntä myrskyn edellä… kuten pelkäsinkin sen olevan. Ikään kuin jokin olisi säikäyttänyt minut silloin aiemman postauksen aikoihin ja olisin siten ollut vain sen vuoksi tunnelataukset hillittyinä tai pikemminkin nollattuina. Nyt nimittäin raivotar on jälleen navigoinut kohteeseen ja elämä ollut sen mukaista.

Ennakoin ilmeisesti tunnetiloja jälleen ja ensisijaiset tunteet peittyvät ennen hahmotukseensa tuloa toissijaisten tunteiden alle. Hyvänä esimerkkinä koiramme ulkoilutus tältä aamulta:

Yöllä on ilmeisesti satanut vettä ja metsäpolulla maan pinnassa mutkittelevat puiden juurakot olivat liukkaita jälleen. Siksi sana jälleen, kun tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun iso koirani liukastui juurakossa. Säikähdin tietenkin tuota tilannetta mahdollisesta kintun sijoiltaan menosta tai lihasvammasta.

Koirani on yli 12-vuotias vanha köntys, jolla on näössäkin hieman sameutta. Liikkuminenkin oli välillä hankaloitunutta kipujen vuoksi. Lääkkeiden voimasta kävely sujuu nyt perus 12-vuotiaan tavoin.

Säikähdykseni kuitenkin skippasi kaikki realiteetit sekä säikähdyksen tunteen toteamisen. Säikähdyksen aktivoiduttua aktivoitui entisaikojen tapani reagoida tunteeseen ja sen myötä impulssini toi raivonpuuskan esiin. Marmatin puolihuutaen viattomalle koiralleni. ”Mitä helvettiä sä teet? Varo ny vähän ja KATTOISIT mihin ASTUT!…  saatana. ” Olin niin raivoissani, että räpätin koiralle yhä 20m myöhemmin kotiovella hänen käännettyään päänsä kohti lapseni hiekkalelujen hajuja ja menetin otteeni karvakuono kuonopannan klipsusta riisuakseni ulkoilutusvermeet lurppakorvalta.

Sen verran olen kuitenkin terapiassa edistynyt, että nyt jopa tajuan tilanteen jälkipuinnissa mistä raivokohtaukseni tuli. Ei suinkaan koiran touhuista, vaan omasta pelostani menettää vanha koira kinttuvamman vuoksi. Koirani on muutenkin kipujensa vuoksi saanut tuomion eläinlääkäriltä. Pitää miettiä eutanasiaa nyt aikuisten oikeastikin. Raivostuin koiralleni, jonka toipparoinnin vuoksi voisin sen menettää ja raivostuin siksi, että toipparoimatta ei näitä säikähdyksiä tulisi. Mieleni sanoi ”koiran vika”.. ”sun syy”, vaikka todellisuus oli, että koirani on viaton ja oma mieleni ei osaanut säädellä tunteita. Oli turvallisempaa raivota kuin kokea säikähdys, sen tuoma surullinen ajatus MENETYKSESTÄ. Ja minähän en kykene menetyksiin.

Tähän hyvänä lisänä kerrottakoon vielä, että painajaiseni ovat alkaneet jälleen. Joko juoksen henkeni edestä pakoon Nälkäpeli elokuvan tapaan tai mieheni sanoo minulle hyvästit. Jälkimmäinen hieman vaikuttaa pitkin päivää ja olen vihainen viattomalle miehelleni hänen tietämättään. Yritän vain saada tunnetilan laskemaan ennen miehen tuloa luokseni, etten osoittaisi mieltä hänelle, vaikka hän ei ole tehnyt yhtään mitään. On vain kamalan vaikeaa olla lunkisti tuollaisen unen jälkeen, johon NIIN TÄYSIN eläytyy.

Vaikeat ajat

Terapiassa puhutaan aina haavoittuvuustekijöistä. Niitä minulla on nyt todentotta ollutkin ja se on osin voinut vaikuttaa räjähdysherkkyyksiini. Viimeksi kirjoittamassani postauksessa mainitsemani perhettämme kohdannut vaikea ja vakava asia itseasiassa uusiutui, mutta ei niin vaikealla tasolla enää. Sitten pääsimme asiasta ainakin toistaiseksi eroon. Omanlainen luottamuspula tästä kyllä aiheutui.

Noin kuukausi tämän jälkeen sain suru-uutisen isotätini poisnukkumisesta. Ja jottei nämä olisi jääneet ainoiksi asioiksi, rahahuoletkin iskivät vuosien poissaolon jälkeen talouden vedettyä kuralle samaan syssyyn tulleista isoista menoista koskien autoa, lukiokirjoja ja eläinlääkäriä.

Samaan aikaan stressin kasaantumisen kanssa uupumistani koetellaan lisääntyneillä tarpeellisilla menoilla viikossa. Onhan se tärkeää käydä kaikissa, mitä kalenterini velvoittaa, mutta tähän hetkeen se on hieman liikaa. Yritin hoitaa itseäni käymällä hierojalla, mutta siitä muodostuikin paradoksi ja se vain uuvutti lisää.

Olen siis jälleen fyysisesti todella loppu ja uupunut. Nukun tunnin enemmän yössä ja uuvahdan päivälläkin. Unohtelen asioita ihan tyystin, jopa syömisen tärkeyden omalla kohdalla. Ei edes nälkä välttämättä riitä kertomaan, että pitäisi ruokailla, vaikka lapsia laittaa aterioimaan. Ahdistuskohtauksetkin on nostaneet päätään ja sain yhden riidan yhteydessä niin pahan paniikkikohtauksen, että olin kolme kertaa menettää tajuni aivojen hapen puutteesta.

En jaksa. En vain jaksa. Mutta kun on PAKKO. En myöskään osaa pysähtyä, kun siihen olisi mahdollisuus. Silloin ennemmin keksin kaikkea kivaa menemistä ja tekemistä perheen kanssa.. Katsos kun kerrankin on aikaa! Uskon uupumiseni johtuvan myös siitä, että tässä viikko ennen lasten syyslomaa sairastuin jonkin sortin lievään kuumeettomaan poskiontelontulehdukseen. CFS:n oireiluni pahenee tuollaisista.

Ai niin, sain CFS:n diagnoosin! Olen siis virallisesti uupunut. Sairastan virusinfektion jälkeistä kroonista väsymysoireyhtymää. Tähän ei ole hoitoa vielä keksitty ja tätä on todettu nyt koronan jälkitautinakin. Omani sain keuhkokuumeeni jälkitautina tod.näk. kohta kolme vuotta sitten. Että ei mikään ihan pieni ja ohimenevä uupuumus.

Nämä kaikki ovat olleet niitä todellisia haavoittuvuustekijöitä, jotka kiristävät vannetta pään ympärillä ja saa itsehillinnän murenemaan kärsivällisyyden haihtuessa soluistani jokaisella uloshengityksellä. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että alan vihaamaan itseäni käytökseni vuoksi. Oravanpyörästä moro!