Olipa kerran kerrannainen minä

Luin juttua kiintymyssuhdemalleista vuosia sitten ja tunnistin itseni välttelevän kiintymyssuhdemallin omaavaksi.

Asiasta puhuin teoriatasolla täällä.

En osannut tuon asian vastaanottamisen jälkeen edes kuvitella uutta ahaa-elämystä kohdalleni, kunnes eilen se tapahtui. Erään psykologin ”vlogipostauksesta”käsiini jäi sylillinen pureskeltavaa ja ihmeteltävää. Pääsin askeleen tai pikemminkin harppauksen syvemmälle itsetuntemukseeni. Itsetutkiskelu ei pääty milloinkaan! Löysin nimittäin uuden yhteyden elämäni toimintamalliin, jota olen selitellyt näihin päiviin asti epävakaalla pers.häröllä.

Onko kaikki sittenkään sitä?

Vasta videolla demonstroidut reaktiot havahduttivat minut samaistumalla tunne-elämykseen. ”Tuo olen minä! …tai olin minä. Vai olenko yhä?” Teoria vs. käytäntö on enemmän kuin enemmän. Miten olenkaan ollut niin tietämätön teorian ilmenemisestä käytännössä, vaikka käytännössä minähän juuri olen tuota mitä teoriassakin välttelevät ovat! Puhun nyt suojamuurin ylösnostamisesta ja sen läpipäästämättömyydestä pitämällä kiinni ”omista oikeuksistani tuntea näin hätkähdyttävän raivokasta säikähdystä tai tunteettomuutta ja vajota piiloon turvaan turvattomaksi koetulta, mutta oikeasti turvalliselta läheisyyden, arvostuksen ja välittämisen tunteelta.” Saitko kiinni?

Eli välttelevän kiintymysmallin toimintamekanismi on saanut aikaan minussa pakenemisreaktion, kun olen todellisuudessa tuntenut olevani rakastettu, arvokas jne.. Se on ollut minulle aina outo ja ”vaarallinen”.. tai ehkä ennemminkin riskialtis tunne. Siinä voi sattua laittamalla itsensä alttiiksi hyvälle.

Välttelevyyteni synty

Maailmankuva on ollut minulle lapsuuden jo muistamattomista ajoista lähtien ilkeän pahankurinen ja epäreilu. Olen suojannut itseäni liiankin tehokkaasti suojamuurilla ja todistamalla itselleni olevani ”kovatyttö”, sillä enhän tarvitse muita pärjätäkseni. Tämä oli osittain perheelämämme kasvatusmetodin peruspilarikin.

En ole nähnyt vanhempiani tunneihmisinä ennen kuin nyt vasta ollessani aikuinen, kun he ehkä jo hieman uskaltavat näyttää ihmisyyttänsä (luottaen, ettei -aikuiseksi kasvanut- lapsi muserru siitä?) Huolta he ovat aina kantaneet tietyntasoisesti ja perusturvallisen olon tuoden lapsuuteeni. Tukea en kokenut saaneeni, enkä osin osannut olla sitä vaillakaan, koska se ei kuulunut ns. asiaan meillä. Muistan kyllä erään ontuvan kerran, mutta se ehkä ennemmin todistaa minulle, että he tekivät kaikkensa osaamallaan tavalla. Siksi en syytä heitä millään tavalla.

Sekametelisoppaa

Kun maailman vääryys iski aina vain lujempaa vasten kasvojani kohdattuani koulukiusaajani vuodesta toiseen ja tähän lisäksi kasvavan nuoren sisäinen muutos, alkoi minuuteni kipristyä tosissaan. Tuon kaiken 1+1:n (välttelevän kiintymysmalli+epävakaus) olen mieltänyt vain yhdeksi. Olen aina, tämän nykyaikaisen tietoni pohjalta luullut olevani oireiluneni aikalailla VAIN epävakauden ilmentymä.

Voi kuinka kuulen ukkoni huokaisun yrittäessään taas uudelleen rakentaa kanssani minuuteni.

Ymmärrän nyt paremmin missä menen sisälläni. Milloin välttelevyyteni saa muurin pystyyn ja raivoisan puolustautumisen tai totaalisen tyhjyyden loistamaan kuin aurinko pilvien yläpuolella. Ja milloin tuo tunnereaktio saa epävakauden laukeamaan päälle heittämällä bensaa auringon liekkeihin. Se vasta metkaa onkin, kun päällä on välttelevyyden tyhjyys, joka provosoi esiin epävakauden tyhjyyden kokemuksen! Mä TO-DEL-LA tiedän mitä tyhjyyskokemus on! Mahtaakohan itse psykiatritkaan tietää tätä muutakuin teoriatasolla? Tuntuu metkalta päästä teoriasta ahaa-elämykseen. Ja tämä, jos mikään on askel eheytymiseen!!!

Pieni esimerkki välttelevyydestäni

Pahoitin mieheni mielen, kun taas jälleen kerran hänen kerratessaan ihanaa edellistä iltaa kanssani, minä vain änähdin ja vaihdoin puheenaiheen kipeisiin pohkeisiini. En osaa ottaa vastaan tällaisia henkilökohtaisia kokemuksiamme. Kiusaannun. Hätäännyn. Koen oloni kuin jyrkänteen reunalle tuupatun – milloin tahansa minut tönäistään alas, kun luotan toisen hyvään, ja annan sieluni alttiiksi iskulle kerratessamme sanallisesti eilistä. Eilisen hetken oikeasti eilen pystyin vielä handlaamaan. Voin kokea sen uudelleen sanojen kautta ja mies haluaa kokea sen uudelleen muistinsa kautta. Ja minä häpeä noiden sanojen edessä. Menen lukkoon. Häpeän koska antauduin eilen, enkä olekaan enää vain hyväksikäytetty ja pois heitetty.

Eilen minun seura oli juuri sitä mitä mieheni halusi. Hänen kehonsa ihastui juuri minun kosketuksestani. Hän rakastaa juuri minua sellaisena kuin olen ja siksi kun olen mitä olen. Hän sai juuri sitä hellyyttä ja huomioo mitä tahtoi ja kaipasi. Hän kaipasi minua. Hänelle riitti juuri minä ja hän uskoi minuun. Hän tahtoo olla minun ja tahtoo minut. Annan niin paljon inteesivistä rakkautta.

Ja sitten vedän maton jalkojen alta änähtämällä jääkylmän tuimasti mukavasta palautteesta, koska häpeän. Minun olisi helpompi ottaa vastaan hylätyksi tuleminen juuri hyväksikäytettynä, sillä muuhun arvoon en yllä. Minulla ei ihmisen ä ole arvoa. (Tämä on epävaukka.) Puheenaiheen vaihtaminen miehen odottaessa vastakaikua eilisen hekumoimiselle on tyhjyyttä ja pakenemista puolustellen oikeuttani sanoa kipeistä pohkeistani (välttelevää kiintymysmallia). Sitten kaikki tämä paljastuu puhumisen kautta häpeän tunteeseen reagoimisekseni. Hävettää. Mutta mikä? Hävettää vaan. Olenko muka sen arvoinen, että musta voisi tykätä ja mua voisi kaivata ja haluta viereensä uudelleen ja uudelleen? Juuri mua?